maanantai 29. joulukuuta 2014

Perhejoulu

Maanantai 22.12.

Maanantaiaamuna oli aika suunnata joulun viettoon Wayalailain saarelle Naqalia Lodgeen. Herätys oli aikainen, sillä bussi poimi kyytiin resortilta jo 7.30 ja sitä ennen halusin tietenkin syödä aamiaisen. Hyvissä ajoin olin valmiina lähtöön ja bussi tulikin etuajassa. Erittäin tehokkaasti ilmastoitu turistibussi kuljetti lastin lähinnä länsimaisia turisteja Denaraun satamaan, mistä katamaraani saarille lähti. Satamassa piti käydä ensin luovuttamassa matkatavarat ja vasta sen jälkeen tehtiin check-in laivaan. Lipun olin ostanut etukäteen netissä. 


Matka Wayalailaille kesti pari tuntia. Matkan varrella pudotimme matkustajia muutamalle aikaisemmalle saarelle. Ensimmäinen saari, jolle jätimme väkeä, oli hyvin pieni. Siellä oli ilmeisesti vain yksi resortti. Katamaraani ei mennyt saarille asti, vaan parkkeerasi avoveteen saarten edustalla ja siitä resorttien pienet veneet kävivät hakemassa matkalaiset.

Jälleen kerran huomasin valinneeni oman majapaikkani valtavirrasta poikkeavasti. Olin nimittäin ainoa, joka lähti katamaraanista Naqalia Lodgeen. Sain siis privaattikyydin kahdella kipparilla. Mereltä oli hyvä katsella saarta, jonne olin menossa. Ensin ohitimme pienen kylän ja sitten yhden resortin. Seuraavaksi vuorossa oli pieni poukama, missä näkyi muutama rakennus. Se osoittautui määränpääkseni. Olin hieman yllättynyt, kuinka pieni paikka oli. Kun pääsimme lähes rantaan, huomasin rannassa kolme miestä, jotka lauloivat ja soittivat kitaraa. Laulun päätteeksi miehet kajauttivat yhteen ääneen "Bula!". Vastaanotto oli erittäin lämmin. Kaikki miehet tervehtivät ja kyselivät kuulumiset. Aboksi itsensä esitellyt mies pyysi sitten minua seuraamaan häntä ja lähti kävelemään rannalta rakennuksia kohti. Menimme paikan päärakennukseen, joka toimii ruokasalina ja oleskelutilana. Huoneessa näkyi yksi tietokone, pieni pöytä, jossa oli myynnissä olevia matkamuistoja (lähinnä koruja), pari ruokapöytää, yhdessä nurkassa keittiö ja toisessa nurkassa baari. Istuimme Abon kanssa pöydän ääreen ja sain henkilötietolomakkeen täytettäväksi. Sain myös kannullisen vettä juodakseni.

Vastaanottokomitea rannalla.

Abo kertoi minulle perusasioita majapaikkani käytännöistä. Niihin lukeutui ruoka-ajat (onhan tämä "all-inclusive"), ajat, milloin sähköä on saatavilla ja milloin juoksevaa vettä on käytössä. Abo pahoitteli kovasti, että vettä ei ole aina saatavilla, sillä täällä on ollut niin pitkään kuivaa, että vettä ei yksinkertaisesti ole. Sähkökin tuotetaan omalla generaattorilla. Naqalia Lodge on pieni perheyritys. Paikassa on makuusali ja neljä bungalowia vieraita varten. Lisäksi rakenteilla sinne mennessäni oli yksi uusi rakennus, johon kuulemma tulee uusi makuusali. Kaikki vieraat toivotetaan tervetulleiksi perheeseen ja hyvin nopeasti sainkin huomata, että oli ihan kuin olisin kotiin tullut. Ja mikäs sen parempi paikka on joulua viettää! ;)

Makuusali

Päärakennuksen terassilla istuskeli viisi naista, jotka olivat kaikki saksalaisia. Kun he kuulivat minun tulleen tänne viikoksi, yksi totesi spontaanisti "O-ou". Kysyin miksi moinen. Sain kuulla vesiongelman olevan paha, joten suihkuun pääseminen on kyseenalaista ja vessan käyttäminenkin on kimuranttia ilman vettä. Muuten paikka on kuulemma erittäin viihtyisä ja ruoka todella hyvää. Naqalia on oma eristyksessä muusta asutuksesta oleva poukama, josta pääsee saaren kahteen kylään vain veneellä tai polkuja pitkin, toiseen kylään vuoren yli kiipeämällä. Teitä ei ole.

Paikallinen säätiedoitus

Koska täällä ollaan täysin eristyksessä muusta maailmasta ja paikka itsessäänkin on hyvin pieni, on vieraille järjestetty ohjelmaa. Päivän ohjelmatarjonta on liitutaululla päärakennuksen edessä. Lounaan jälkeen oli tarjolla ohjattu snorklausretki lähivesille. Sinne piti tietysti päästä mukaan, kun kerran omat välineetkin on mukana, eikä niitä ole vielä kertaakaan tullut tätä ennen käytettyä. Yhdessä saksalaisten kanssa lähdimme snorklaamaan. Korallit olivat kauniin värikkäitä, mutta kaloja oli kovin vähän Thaimaan vesiin verrattuna. Lisäksi ryhmä piti niin kovaa vauhtia, että ei ollut mahdollista jäädä tarkkailemaan pidemmäksi aikaa yhteen paikkaan, niin kuin tavallisesti snorklatessa teen. Mutta onneksi minulla on aikaa mennä tuonne vielä monta kertaa omin päinkin.

Oma rantamme osoittautui korallihiekkaiseksi rannaksi. Laskuveden aikaan vesi on niin matalalla, että  uiminen on melko hankalaa. Nousuveden aikaan uiminen onnistuu hyvin. Rantauduttuani snorklausretkeltä kävin hakemassa kirjan ja testasin rannalla olevan riippumaton. Siinä oli oikein mukava makoilla ja lukea. Kun tuli liian kuuma, pulahdin välillä mereen ja sitten jatkoin taas lukemista. Riippumatosta taitaa tulla vakipaikkani tämän viikon aikana. Tosin seuraavilla kerroilla otan pyyhkeen alleni, enkä makaa bikineissä naruista solmitussa riippumatossa, sillä selkäni oli aika hurjan näköinen makoilun jälkeen. Oli kuin minut olisi pahemman kerran piesty...

Tämä näyttää jo hyvältä... Alunperin selkä näytti kuin orjan selkä raipaniskujen jälkeen.

Meriveden jälkeen olisi ollut mukava päästä suihkuun, mutta hanasta ei tullut vettä. Niinpä tein kuten muutkin ja otin suihkuni ulkosalla, missä parissa tynnyrissä oli vettä, jolla pystyi peseytymään. Ämpärillä kaadoin vettä päälleni ja peseydyin. Tämä suihku oli kyllä ihan oikeasti hurjan paljon mukavampi kuin huoneen yhteydessä oleva kulahtanut koppi. Vesi tynnyreissä oli kaiken lisäksi mukavan lämmintä, joten oli ihan kuin olisi lämpimän suihkun saanut.


Ruokailut ovat elämys! Ruoka tarjoillaan lautasella eteen ja lisää voi hakea pöydästä. Ruokailun aikana paikan miehet soittavat ja laulavat paikallista musiikkia, joka on korviahivelevän kaunista. Päivälllinen oli myöhässä, kun osa tarvittavista ruokatarpeista saapui venekuljetuksella niin myöhään. Ruokasaliin oli katettu kaunis pöytä meille kaikille kahdeksalle vieraalle. Pöydässä paloi öljylamput ja kynttilät. Tunnelma oli aivan mahtava ja ruoka hyvää! Joka ilta päivällisen päättää kaksi "viimeistä" laulua. Ensimmäinen niistä oli tervetulolaulu sinä päivänä saapuneille ja toinen jäähyväislaulu seuraavana päivänä lähteville vieraille. Nämä laulut tulivat viikon aikana hyvin tutuiksi ja rakkaiksi! 

Saaarelta pääsee pois tai tänne pääsee kahdesti päivässä katamaraanilla. Aamulla katamaraani tulee pääsaarelta ja jatkaa matkaa pohjoisemmille Yasawa-saarille ja iltapäivällä katamaraani tulee takaisin päin. Lisäksi tänne voi tulla vesitasolla. Yksi saksailaispari tulikin iltapäivällä vesitasolla ja siinä oli meillä ihmettelemistä! 

Illalla väsytti mukavasti ja vetäydyinkin yöpuulle aikaisin. Totesin, että tällä kertaa en saanut enää koko makuusalia itselleni, vaan minulla oli yksi kämppis, saksalainen Jackie. Huoneessa on seitsemän sänkyä, joten todennäköisesti viikon aikana tulen saamaan lisää seuraa.

Tiistai 23.12.

Aikataulun mukaan aamiainen on klo 7-8. Onneksi joku oli minulle kertonut etukäteen, että yleensä se on valmis vasta puoli kahdeksan aikaan ja jos nukkuu pidempään, niin aamiaista saa sitten kun herää. Heräsin kuitenkin jo päivän valjetessa ja koska patja sängyssäni on aika ohut, sängyssä ei kovin pitkään pystynyt makoilemaa. Niinpä nousin ylös pian seitsemän jälkeen ja kävin katsomassa, olisiko aamiasta jo tarjolla. Ei ollut. Palasin huoneeseeni huomatakseni, että olimme Jackien kanssa saaneet seuraa... Torakkahan se siinä seinällä seikkaili. Otin sisätossuni ja lähdin torakkajahtiin. Alan olla jo melko expertti siinä touhussa, sillä tämä otus päätti päivänsä hyvin nopeasti. Samassa hässäkässä onnistuin herättämään Jackien, joka ihmetteli, mitä oikein tapahtui. 

Kun aamiainen vihdoin oli valmis, olin kovasti ilahtunut, kun tarjolla oli ihan kunnon kaurapuuroa! Sen lisäksi oli ananasta, vesimelonia ja suklaakuorrutettu munkki. Ei ihan tyypillinen aamiainen :) Aamupäiväksi vetäydyin riippumattoon kirjani kanssa ja nautin suunnattomasti lämmöstä ja laineiden liplatuksesta. Riippumatot ovat sopivasti varjossa, joten niissä voi makoilla tuntikausia. Tällä kertaa muistin levittää pyyhkeen alleni.


Lounaan jälkeen ohjelmassa olisi ollut snorklausta, mutta veneestä oli polttoaine niin vähissä, että tämän päivän retki jäi väliin. Jackie kertoi aikovansa kävellä naapuriresorttiin, jossa majoittui hänen jossain aikaisemmin tapaamansa suomalaismies, Johannes, jonka Jackie halusi vielä tavata. Kolmen naisen iskuryhmänä lähdimme kävelemään naapuriin rantaa pitkin vievää polkua. Maisemat oli hienot ja niitä piti tietysti pysähtyä vähän väliä kuvaamaan. Kun pääsimme perille, etsimme Johanneksen. Pyysin Jackieta, että hän ei kertoisi minun olevan Suomesta. Kun esittäydyimme, sanoin suomeksi "Päivää". Johannes oli aivan hämillään! Hän ei ollut törmännyt pariin kuukauteen yhteenkään suomalaiseen reissuillaan ja suomen puhuminen tuntui niin oudolta.

Pääsimme naapurista venekyydillä takaisin. Naapurin vene vei meidät paikkaan, missä katamaraani jättää ja ottaa matkustajia ja siellä vaihdoimme oman Lodgemme veneeseen. Sen verran oli merenkäyntiä, että olin kovasti tyytyväinen, että olin ehtinyt ottaa matkapahoinvointilääkkeen ennen kuin kuulin, että snorklausreissu peruuntuu. Lodgen tietojen mukaan tänne olisi pitänyt tulla kolme uutta vierasta katamaraanilta, mutta ketään ei tullutkaan. Niinpä meitä vieraita jäi enää neljä seuraavaksi yöksi.

Naapuriresortin terassinäkymiä

Päivällisen jälkeen juhlimme Jackien synttäreitä. Ruokasalin lattialle levitettiin isot kaislamatot, joille kävimme istumaan piiriin. Vuorossa oli kava-seremonia. Kava on paikallinen juoma, jota valmistetaan kava-kasvin juuresta tehdystä jauheesta. Juoma näyttää ihan kuravedeltä ja jos se on vahvaa, se on vähän kitkerää, muuten aika mautonta. Parin kierroksen jälkeen yksi perheen miehistä nousi seisomaan ja piti synttäripuheen Jackielle. Puheen päätteeksi keittiöstä ilmestyi tyttö kakun kanssa. Jackie oli aivan otettu ja liikuttui kyyneliin saamastaan huomiosta. Kava-juhlat jatkuivat myöhään yöhön ja kun kava-astia tyhjeni, juomaa tehtiin lisää. Itse vetäydyin yöpuulle 11 aikoihin, kun toiset jäivät vielä jatkamaan.

Kavajuhlat alkamassa

Jackie, synttärisankari kakkunsa kanssa

Jouluaatto

Aattoaamu valkeni pilvisenä, kuten edellinenkin aamu. Kello oli jo yli kahdeksan, mutta aamiainen ei ollut vielä pöydässä. Niinpä pulahdin mereen aamu-uinnille. Vesi tuntui ensimmäistä kertaa virkistävältä, mutta kylmäksi sitä ei voi mitenkään sanoa. Uinnin jälkeen aamiainenkin oli valmiina ja tällä kertaa tarjolla oli cornflakesejä, juuri paistettuja pannukakkuja pähkinälevitteen kanssa sekä hedelmiä. Syötyäni otin jälleen kirjan käteen ja valloitin yhden rannan riippumatoista. Ei hassumpi tapa viettää jouluaattoa! Tämän voisi ottaa vaikka tavaksi... Lukiessani Abo tuli rannalle kitaran kanssa, istui hiekalle lähelle minua ja alkoi soittaa ja laulaa paikallisia lauluja. Tästä tiesin, että uusia vieraita tulisi kohta katamaraanilta. Pian Lodgen vene ilmestyikin näkyviin täynnä matkalaisia. Veneessä oli yhdeksän uutta vierasta. Tämä tiesi melkoista vipinää paikkaan, joka oli tähän asti ollut niin rauhallinen ja hiljainen. Meidän huoneeseen kannettiin lisää kerrossänkyjä, joiden kokoamisesta ensin Jackien kanssa vain katselimme ja lopulta menimme auttamaan. Huoneen seitsemän vuodepaikkaa vaihtui kymmeneksi.


Lounaan aikaan rantaan saapui vielä toinen vene. Se oli käynyt hakemassa pääsaarelta saakka vielä kolme uutta vierasta, jotka olivat matkan aikana kastuneet läpimäriksi. Naqalian veneet kun ovat perämoottorilla varustettuja avoimia veneitä, joissa ei ole edes istuimia, vaan niissä istutaan veneen pohjalla pehmusteiden päällä. Neljä vierasta oli hetkessä vaihtunut kuudeksitoista vieraaksi. Naqalian väki työskenteli kuumeisesti saadakseen rakenteilla olevan huoneen valmiiksi, sillä osa vieraista tulisi nukkumaan siellä jo seuraavan yön. Meidän huoneeseen tuli neljä asukasta lisää ja ensimmäistä kertaa kanssani samassa huoneessa on myös yksi mies.

Tältä uusi huone näytti vielä aamupäivällä, kun sinne piti iltapäivällä majoittaa väkeä

Iltapäivällä oli uusi yritys snorklaamaan. Nyt lähtö onnistui ja meitä oli viisi osallistujaa reissuun. Suuntasimme eri paikkaan kuin ensimmäisellä kerralla, koska merenkäynti oli sen verran voimakasta, että toisessa paikassa olisi suojaisampi poukama. Vitsailin Abolle, että nyt hän vie meidät paikkaan, missä voin nähdä kilpikonnan. Abo vain totesi, että pitää mennä joka päivä, niin joku kerta se onnistuu. Vähän ennen kuin olimme perillä, moottori alkoi pitää outoa ääntä. Abo näytti hieman huolestuneelta, mutta ei kertonut, mistä on kyse. Pysähdyimme ja Abo tutki moottoria. Sitten jatkoimme kuitenkin matkaa lähemmäs rantaa ja pysähdyimme uudelleen. Nyt Abo kertoi, että meillä on ongelma. Jos sammutamme moottorin, se ei ehkä lähde enää uudelleen käyntiin. Hän pahoitteli kovasti ja sanoi, että joudumme palaamaan takaisin. Olimme tietysti hieman pettyneitä, mutta totesimme, että Abo varmasti tietää parhaiten tilanteen. Jostain syystä emme kuitenkaan lähteneet heti takaisin, vaan Abo sammutti moottorin ja kaivoi joitain työkaluja esiin. Sitten hän yritti käynnistää moottorin uudelleen ja se lähti käyntiin. Nyt Abo totesi, että voimme sittenkin mennä snorklaamaan. Innoissamme asioiden saamasta käänteestä puimme snorklausvälineet ja hyppäsimme mereen.

Tällä kertaa etenimme paljon rauhallisemmin kuin viimeksi. Nyt oli hyvin aikaa tarkkailla pinnanalaista elämää. Muutenkin tämä paikka oli parempi näkymiltään ja merikin oli tyynempi. Ihailin kauniita koralleja ja monenvärisiä kaloja, kun Abo ilmestyi viereeni, otti kädestä kiinni ja osoitti toisella kädellään eteenpäin. Hetken aikaa jouduin etsimään katseellani, mitä siellä on ja sitten näin sen: elämäni ensimmäinen meressä snorklatessa näkemäni kilppari! Kilppari oli melko pieni ja sen verran syvällä, että kovin hyvin sitä ei voinut nähdä. Itse en varmaankaan olisi sitä huomannut. Harmitavan nopeasti kilppari katosi näkyvistä, mutta huikean onnellisena näkemästäni totesin saaneeni huikean hienon joululahjan! Myöhemmin veneeseen noustuani kiitinkin Aboa, että hän oli suonut minulle näin hienon lahjan.

Vähän kilpparin näkemisen jälkeen Abo hihkui pienen matkan päästä jotain ja viittoili tulemaan sinne. Menin niin nopeasti kuin pystyin, mutta olin myöhässä. En ehtinyt näkemään haita, mikä siellä oli ollut. Onneksi noita haita on tullut nähtyä jo useita Thaimaassa, joten sen näkemättä jääminen ei edes yhtään harmittanut.

Pilvipeite pysyi taivaalla poikkeuksellisesti koko päivän. Tuulikin oli melko voimakasta, joten kun snorklausreissun jällkeen kävin "suihkussa", vedin ensimmäistä kertaa caprit jalkaan ja t-paidan päälle, kun menin takaisin riippumattoon lueskelemaan. Lukiessa meinasi jopa tulla hieman vilu, kun tuuli sen verran kovaa. Syrjäsilmällä huomasin, että rannalla alkoi taas tapahtua. Vielä yksi venelastillinen väkeä tuli lisää! Nyt veneessä oli viisi vierasta, joista kolme majoittui meidän huoneeseen. Olin jo ehtinyt haaveilla rauhallisesta, hiljaisesta joulusta, mutta niin vain sain kaivaa korvatulpat esille, kun makuusalissa nukkui yhdeksän ihmistä.


Aattoiltaa vietimme parinkymmenen vieraan ja Naqalian oman väen kanssa syömällä tunnelmallisen päivällisen kynttilöiden ja lyhtyjen valossa. Hieman erilainen oli tämä jouluateria, kuin mihin on kotona tottunut...


Joulupäivä

Yllätyin ihan itsekin, kuinka hyvin nukuin yön, vaikka huoneemme olikin niin täynnä väkeä. Kyllä silikonikorvatulpat on hyvä keksintö! Yhtään ei haitannut, vaikka väkeä tuli pitkin yötä nukkumaan. Joulun kunniaksi aamiaiseksi oli kahta erilaista kakkua... Tässä vaiheessa aloin kaivata sitä ensimmäisen aamun kaurapuuroa. Tiesin, että minun olisi paras jättää kakut väliin, mutta kun tarjolla ei ollut mitään muuta kuin vähän hedelmiä niiden lisäksi. Hedelmät ovat täällä taivaallisen mehukkaita ja maukkaita, mutta niitä on tarjolla hyvin rajoitetusti. Aamiaispöydässä huomasin, että yksi mies sai eteensä keitettyjä kananmunia. Hän totesi siinä olevan aivan liikaa hänelle ja hän tarjosi siitä muillekin. Erittäin mielelläni otin yhden kananmunan vastaan ja söin sen hyvällä ruokahalulla. 

Aamiaisen jälkeen oli aika lähteä joulukirkkoon läheiseen kylään. Kaikki Naqalian vieraat lastattiin veneeseen, joka oli melkoisen täynnä! Saarella on kaksi kylää, joista pienempään menimme. Naqalian väki asuu tässä kylässä ja kirkon jälkeen meidän oli tarkoitus syödä lounas kylässä yhdessä kyläläisten kanssa. Kirkko oli pieni ja tilaisuus oli jo alkanut, kun pääsimme perille. Saimme ulkona ohjeet, että miehet istuvat oikealle puolelle käytävää ja naiset vasemmalle puolelle. Kaikki eivät ohjeita kuulleet ja joku yritti istua väärälle puolelle, mutta välittömästi hänet ohjattiin oikeaan paikkaan. Emme ymmärtäneet mitään, sillä kaikki tapahtui fidzin kielellä, mutta musiikki oli hienoa kuultavaa, kun kuoro lauloi moniäänisesti. Tilaisuus ei kestänyt pitkään ja kun se päättyi, siirryimme kaikki ulos, missä paikalliset ja vieraat toivottivat toisilleen kädestä pitäen hyvää joulua.


Tällä kertaa aamuiset pilvet olivat haihtuneet ja aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta. Meidät ohjattiin varjoon odottamaan lounasta. Pienen odottelun jälkeen yksi kylän miehistä tuli kertomaan, että lounas on valmis kaivettavaksi esiin ja haluaisimme varmaankin nähdä, miten se tapahtuu. Niinpä siirryimme pienen kummun ääreen. Yksi mies alkoi lapioida varovasti maata kummulta. Hetken lapioinnin jälkeen hän kaivoi esiin pressun kulmat ja alkoi kuoria peitteitä kummulta. Lisää miehiä tuli auttamaan ja varovasti he poistivat peitteen toisensa jälkeen. Alimmat peitteet olivat selkeästi hyvin kuumia.


Viimeisenkin peitteen poistuttua alta paljastui paikallinen rosvopaisti, lovo. Maahan oli kaivettu kuoppa, jossa oli ollut tuli. Kuopan päällä oli ritilä, jonka päälle oli lastattu kypsymään valtavat määrät kassavaa, bataattia, taroa, kanaa ja ties mitä kaikkea siinä oli. Paljain käsin miehet alkoivat nostella syötäviä vateihin ja tarjottimelle. Kaikki oli tulikuumia, mutta sitkeästi miehet niitä nostelivat välillä sormiaan puhallellen.


Ruokailu tapahtui rakennuksessa, jonka lattialle oli levitetty kaislamattoja. Niiden päälle oli katettu lautasia ja vähitellen siihen alkoi ilmestyä ruokia. Naiset kuorivat ja pilkkoivat paistettuja juureksia ja vihanneksia. Meidät ohjattiin istumaan toiselle puolelle huonetta omaan "pöytäämme". Istuimme lattialla risti-istunnassa ja naiset alkoivat kantaa eteemme valmiita annoksia lautasilla. Annokset olivat valtavan suuria ja lisäksi "pöydässä" oli vielä muutakin syötävää. Lovo on paikallinen juhla-ateria, joten joulun kunniaksi pääsimme näkemään ja kokemaan, miten paikalliset juhlivat.


Jouluaterian jälkeen ajantajuni katosi totaalisesti. Olin sisäistänyt enemmän kuin hyvin, mikä on "Fiji time". Päivät kuluivat pääasiassa riippumatossa lukien ja kun tuli kuuma, mereen välillä pulahtaen. Poikkesimme Jackien kanssa vielä toisenkin kerran naapuriresortissa. Tällä kertaa minäkin lähdin ostosmielessä liikkeelle. Vaikka saaren vesi tuleekin lähteestä ja on juomakelpoista, muutaman päivän jälkeen se alkoi maistua niin pahalta, että en enää pystynyt juomaan sitä. Naqalian "baarista" pullotettu vesi oli päässyt loppumaan, joten ei auttanut muu kuin hakea juomavesi naapurista. Miten voikin vesi maistua hyvältä, kun se ei maistu miltään!

Useammin kuin kerran lueskelin kaikessa rauhassa riippumatossa, kun Aku (Naqalian kippari) tuli ilmoittamaan, että lounas on valmis. On se vaan niin mukava fiilis, kun voi astella valmiseen pöytään, jossa ruoka tulee lautasella eteen ja syötyäsi tyhjä lautanen katoaa edestä ilman omia toimenpiteitä. Vaikka samaan hengenvetoon täytyy kyllä todeta, että toisaalta myös kaipaan sitä, että voi itse valita, mitä syö ja kuinka paljon. Mutta aika aikaansa kutakin. Nyt nautitaan tästä ja kohta on taas erilainen tilanne. Pääasia, että ruokaa on tarjolla ja enimmäkseen se on ollut hyvää. Yhtenä päivänä puhuimme lounaalla, kuinka olemme nauttineet siitä, että olemme saaneet syödä paikallisia ruokia. Pizzaa ja pastaa kun saa ihan riittämiin kotonakin. Eiköhän vain samana iltana päivällisellä lautasella ollut sekä pizzaa että pastaa!!!

Kun olin todennut, että aamiaiset ovat melkoisen kakkupainotteisia ja vatsani ei todellakaan tykännyt tästä, kävin kokin juttusilla ja siitä lähtien sain joka aamu kananmunia kakkujen ja pannukakkujen tilalle. Vatsa kiitti ja olo oli huomattavasti parempi! :)


Paljoa täällä ei ole mitään muuta tekemistä, kuin mitä itse itselleen keksii. Snorklaamaan pääsee lähes päivittäin niin halutessaan ja muutaman kerran on tarjolla ollut myös haiden ruokkimisretki. Toki sellaiselle retkelle piti myös osallistua. Ajoimme veneellä hieman kauempana olevalle koralliriutalle, jossa oli muitakin veneitä jo parkissa. Snorklausvarusteissa hyppäsimme mereen ja lähestulkoon ensimmäinen mitä näin, oli valkotäplähai. Heti perään näin vielä toisenkin. Kun kaikki olivat päässeet veteen, suuntasimme yhdessä pienen matkan päähän, missä varsinainen haiden ruokinta tapahtui. Yhdellä paikallisella oli kädessään jotain syötävää haille. Kättään mies piti koko ajan veden pinnan yläpuolella. Miehen ympärillä parveili jatkuvasti 4 - 6 valkotäplähaita. Hait olivat kovasti kesyn oloisia, eivätkä välittäneet ihmisistä lainkaan. Päin vastoin, ne tulivat aivan viereen ja antoivat jopa koskettaa itseään. Tuntui aika hurjalta, kun olin paikallani ja metrinen hai ui suoraan kasvojani kohti. Näytti siltä, että sillä ei ole aikomustakaan muuttaa suuntaa. Olin jo ihan varma, että törmäämme hain kanssa yhteen, kun hai juuri ennen yhteentörmäystä sukelsi sen verran syvemmälle, että se ui alitseni. Tunsin sen kosketuksen rinnassani, kun se alitti minut.

Naqalian bureet

Joulun väenryntäyksen jälkeen Naqalia hiljeni jälleen viikonlopun aikana. Jackien ja minun lisäksi huoneemme jakoi lopulta vain yksi mies. Bureetkin tyhjenivät niin että vain kahdessa oli asukkaita. Jotekin tämä tuntui niin paljon paremmalta. Riippumatoissa oli aina tilaa ja huoneessa oli rauhallista. Yhtenä yönä, kun huoneessamme oli jo väki vähentynyt, enkä enää käyttänyt korvatulppia, heräsin keskellä yötä käydäkseni vessassa. Heti herättyäni tajusin huoneessa jotain outoa ääntä. Vähän niin kuin vettä olisi tippunut johonkin muoviseen astiaan. Jäin kuuntelemaan ääntä ja se vain jatkui. Kävin vessassa ja palasin sänkyyn ajatellen, että ääni olisi jo loppunut, mutta ei. Se vain jatkui, enkä saanut nukuttua. Niinpä otin taskulampun ja päätin selvittää, mistä ääni tulee. Kävelin ääntä kohti ja huomasin lattialla tyhjän vesipullon. Tai siis luulin sen olevan tyhjä, mutta kun valaisin sitä, näin pullon sisällä harmaata liikettä... Pullossa oli iso hiiri, joka jyrsi pullon suuta, ehkä päästäkseen ulos. Pullossa ei ollut korkkia. Nappasin pullon niin että hiiri putosi pullon pohjalle ja nakkasin pullon ovesta ulos. Palasin takaisin sänkyyn, mutta uni ei tahtonut tulla millään, kun koko ajan kuuntelin kaikkia mahdollisia ääniä odottaen, milloin hiiri tulee takaisin... Aamulla olin väsynyt, mutta onneksi riippumatossa on hyvä ottaa torkut lukemisen ja uimisen lomassa. :)


Kovasti haikein mielin hyvästelin maanantaina Naqalian väen ja suuntasin takaisin pääsaarelle, tuttuun ja turvalliseen Wailoaloa Beach Resorttiin pariksi yöksi. Sitten matka jatkuu pääsaaren etelärantaa pitkin kohti pääkaupunki Suvaa ja saaren itäpuolella sijaitsevia pieniä saaria. Vaikka Naqaliasta oli toisaalta niin  haikeaa lähteä, tuntuu hyvältä ajatella, että illalla pääsee oikeaan suihkuun ja vessankin voi vetää ilman, että ensin pitää hakea merestä vettä ja täyttää pytyn tankki.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Mutakylpyä ja kaatosadetta

Fiidzillä on parhaillaan menossa sadekausi. Se tarkoittaa sitä, että sää on hyvin lämmin ja aika ajoin tulee hyvinkin rankkoja sadekuuroja, jopa ukkosen kera. Minulle on sopinut oikein hyvin, että aurinko ei ole porottanut ihan täydeltä taivaalta, niin ei ole tullut poltettua itseään. Rantapäivänä se oli kyllä lähellä, mutta onneksi tajusin lähteä ajoissa turvaan.

Viikonloppu on sujunut hyvin leppoisissa merkeissä. Yritin kovasti etsiä netistä paikallista adventtikirkkoa, mutta en onnistunut löytämään. Niinpä lepopäivästä tuli kirjaimellisesti juuri sitä. En edes poistunut resortin alueelta. Enimmäkseen lueskelin. Resorttiin on viime päivien aikana tullut hurjan paljon väkeä. Altaalla on väkeä tungokseen asti, joten en ole siellä enää juurikaan viihtynyt. Toki välillä on ollut "pakko" käydä pulahtamassa. Tuntuu niin hassulta, kun paikalliset puljaa altaassa vaatteet päällä. Lienee vesi tosi puhdasta... Yleensä olen syönyt päivällistä resortin ravintolassa, mutta nyt päätin syödä jo lounaan. Vaihtoehtona oli joko chicken and chips tai fish and chips. Valinta oli siis helppo, vaikka juuri edellisenä päivänä oli Nadissa käydessä syönyt fish and chips-annoksen. Resortin annos oli vähän pakkopullaa edellisen jälkeen etenkin, kun kala ei ollut mitenkään erityistä.

Iltapäivällä vetäydyin huoneeseen lukemaan. Jotekin kummasti uni siinä voitti ja nukuin oikein kunnon päikkärit. Herättyäni olin ihan sekaisin enkä meinannut millään päästä takaisin elämään kiinni. Pakotin itseni ylös ja lähdin altaalle kirjan kanssa. Alkoi kuitenkin sataa, joten palasin huoneeseen. Illalla ei luonnollisestikaan uni tahtonut tulla pitkien päikkäreiden jälkeen. Vasta lähempänä puolta yötä sain unen päästä kiinni. Puoli kahden aikaan heräsin, kun seinän taakse tuli väkeä. Siellä alkoi hirveä pulina ja nauru. Odotin jonkin aikaa, josko siellä hiljenisi, mutta turhaan. Niinpä työnsin suosiolla korvatulpat korviin ja jatkoin uniani. Myöhemmin neljän aikaan heräsin vessaan ja pulina seinän takana sen kun jatkui. Seinät ovat paperinohuet, joten kaikki äänet kuuluu läpi. Aamulla herättyäni kuuntelin, kuinka seinän takaa kuului tasainen kuorsaus.

Sunnuntaisin Fidzillä on hyvin rauhallista. Valtaosa kaupoista on kiinni ja bussit täältä syrjästä ei kulje. Minun piti kuitenkin päästä Nadiin hakemaan vettä ja nostamaan rahaa huomista saarelle lähtöä varten. Respasta kerrottiin, että päätiellä kulkee kyllä busseja, joten lähdin kävelemään sinne. Vähän ennen päätietä rannalle johtavalla tiellä oli sattunut kolari. Onneksi henkilövahinkoja ei näyttänyt tulleen, mutta autot oli aika rutussa. Uuden näköinen, hieno maasturi oli törmännyt vanhan lava-auton kylkeen. Vielä rantatiellä ollessani näin, kuinka kaksi bussia ajoi juuri Nadia kohti. Missasin siis ainakin ne. Lähdin kävelemään Nadin suuntaan ja mietin siinä, että eihän minun oikeastaan tarvitse mennä Nadiin saakka, jos vain löydän pankkiautomaatin ja auki olevan marketin ennen sitä. Olin kävellyt muutaman sata metriä, kun Nadista päin tuli taksi, joka pysähtyi kohdalleni. Kuski huikkasi, että on ihan liian kuuma kävellä, kyyti Nadiin on vain 4 dollaria. Tartuin tarjoukseen, kuski teki u-käännöksen ja hyppäsin kyytiin.

Siinä matkalla kuski kyseli päivän suunnitelmiani. Hän kysyi myös, olenko jo käynyt orkideapuutarhassa ja muta-altaalla ja kuumilla lähteillä. Kerroin, että en ole vielä käynyt ja hän ehdotti, että nyt olisi oikein hyvä päivä siihen. Hän voisi lähteä kuskaamaan. Kysyin hintaa, joka oli 100 dollaria. Totesin sen olevan liikaa ja sanoin voivani maksaa 50 dollaria. Pienen neuvottelun jälkeen hinnaksi sovittiin 70 dollaria. Niinpä suunnitelmani tälle päivälle muuttui lennosta. Ensin kävimme lähimmällä automaatilla ja sain nostettua rahaa. Sitten suuntasimme takaisin resorttiin hakemaan minulle uikkarit ja muut tarvittavat varusteet. Matkan varrella poikkesimme markettiin, mistä sain ostettua vedet ja snackseja.


Ajoimme ensin orkideapuutarhaan, joka normaalisti ei sunnuntaisin olisi ollut enää siihen aikaan auki, mutta tänään risteilyalus oli saapunut rannikolle ja sieltä oli paljon vierailijoita, joten puutarha oli poikkeuksellisesti auki pidempään. Kävin kiertämässä puutarhassa kulkevan polun ja sain ihailla kauniiden kukkien lisäksi huumaavaa tuoksua. Kierroksen päätteeksi minulle tarjottiin lasillinen raikasta trooppista hedelmämehua, joka maistui oikein hyvälle ja virkisti mukavasti hikisen kierroksen jälkeen.

Puutarhasta löytyi muutakin kuin orkideoita. Ananakset on täällä huippuhyviä!

Matkalla seuraavaan paikkaan sain ihailla nukkuvaa jättiläistä - vuorta, jolla on selvät kasvot. Pysähdyimme ottamaan muutaman valokuvankin. Mutapaikassa minulle esiteltiin ensin altaat. Paikassa oli kolme kuumaa lähdettä ja yksi muta-allas. Jätin kassin, vaatteet, kengät ja silmälasit lähtöpaikalle. Ihan ensimmäisenä pääsin testaamaan ensimmäisen kuuman lähteen veden lämpötilaa varpaallani. Tähän lähteeseen ei ollut mitään asiaa pulahtaa, sillä sen lämpötila oli noin 70 - 80 Celcius astetta. Varvasta siellä pystyi sen verran dippaamaan, että sai todeta veden todellakin olevan kuumaa!

Nukkuva jättiläinen.

Sain Emman opastamaan minut mutakylpyyn. Ensin Emma levitti mutaa kasvoilleni ja sen jälkeen hän neuvoi ottamaan itse mutaa ja alkaa levittämään sitä joka puolelle. Emma levitti mudan selkääni. Kuskini oli pyytänyt kamerani ja otti ahkerasti kuvia jokaisesta vaiheesta. Kun muta oli levitetty, sen piti kuivua, jotta se pääsisi vaikuttamaan kunnolla. Tässä vaiheessa aurinko katosi pilvien taakse, joten kuivuminen vei hieman pidempään, kun aurinko ei ollut auttamassa.

Mutainen nainen :D

Vihdoin muta oli kuivunut tarpeeksi ja minut pyydettiin ensimmäiseen altaaseen pesemään muta pois. Kun olin menossa altaaseen, sinne meni juuri ennen minua iso musta mies, jolla ei ollut mutaa. Ihmettelin, miksi hän sinne menee ja hän jäi vieläpä siihen rappusten alapäähän tielle niin, että en päässyt lammikkoon. Kysyin häneltä, onko hän tulossa pois vai jääkö hän sinne. Hän sanoi jäävänsä. Niinpä minä menin myös lammikkoon. Mies kehotti olemaan varovainen ja neuvoi montako rappusta veden alla vielä on ja lopulta viimeisen rapun jälkeen sanoi, että nyt ei ole enää rappuja, on vain pelkkää mutaa ja lehtiä. Mitään eläimiä ei kuulemma tarvinnut pelätä. Sinne mutaan sitten astuin ja upposin saman tien polvia myöten. Siinä vaiheessa minulle selvisi, että mies on lammikossa ihan minua varten. Hän auttoi minua pesemään mudat pois. 


Kun mudat oli pesty, nousin mutalammikosta ja minut ohjattiin seuraavalle altaalle. Nyt vuorossa oli kuuma lähde, jossa lämpötila oli jossain 40 asteen kieppeillä. Altaaseen oli oikein mukava pulahtaa! Samaan aikaan alkoi ensimmäiset sadepisarat putoilla taivaalta. Nopeasti sade yltyi melko rankaksi ja tuntui niin mukavalta lillua kuumassa lähteessä trooppisen sateen ropistessa. Eipähän tarvinnut pelätä kastumista, kun oli jo muutenkin valmiiksi märkä. Tämä allas oli ns. kakkosallas, johon tultiin aina mutalammikon jälkeen huuhtomaan vielä loputkin mudat pois. Viimeisenä oli vielä allas, jonka vesi oli taas astetta vilpoisempaa (lue jotain 30 asteen päälle) ja siinä vesi oli jo aivan kirkasta. Näiden kolmen altaan jälkeen muta oli huuhdottu pois ja iho ja hiukset tuntuivat niin pehmeiltä. Ihan lopuksi otin vielä viileän suihkun ennen kuin puin vaatteet päälle.


Kotimatkalla kyselin kuskilta paikallisten palkkatasoa. Hän kertoi markettien kassoilla työskentelevien tienaavan 2,50 dollaria tunnissa. Työtunteja viikossa on 42-48. Kuukausipalkaksi maksimitunneilla muodostuu näin ollen 480 dollaria eli vajaat 200 euroa. Kuski kertoi itse saavansa palkkaa 120 dollaria viikossa, mutta hänen tienestejään lisää tipit, mitä turistit maksavat. Auto ei siis itse omistanut autoa vaan teki töitä renkinä. Mietin vaan, että kun itse maksoin 70 dollaria muutaman tunnin reissusta, niin aika vähän kuski siitä itse saa...

Takaisin resorttiin päästyäni huuhtelin uikkarit, joista lähti edelleen erittäin mutainen vesi! Valkoinen, pyyhkeenä käyttämäni, vauvan riepu ei sekään kyllä ollut enää valkoinen, joten pesin sen ja levitin ulos kaiteelle kuivumaan. Sitten keräilin muistitikun, kameran, iPadin ja kännykän kaikkine tarvittavine piuhoineen ja lähdin respan yhteydessä olevan oleskelutilan tietokoneelle kopioimaan Dominikaanisen ja Fidzin tähänastiset kuvat tikulle. Yleensä kopioin kamerasta ottamani kuvat Padille, josta pystyn käyttämään niitä blogipäivityksiin ja Fb:iin. Nyt Padin tallennustila alkoi olla vähissä, joten oli aika tehdä varmuuskopio tikulle, että voi tyhjentää kuvat Padilta uusia kuvia varten. Hetken aikaa jouduin kikkailemaan koneen kanssa ennen kuin löysin tavan siirtää kuvat suoraan Padilta tikulle tallentamatta niitä välillä koneelle. Onneksi olin jo Ullalta ja Markolta kuullut, että on turha yrittää käyttää koneen edessä olevia usb-portteja, koska ne ovat ihan ruosteessa. Niinpä vedin keskusyksikön ulos ja liitin tikun ja piuhat takaa löytyviin portteihin. Vähän vajaat 1500 kuvaa siirtyi hitaasti mutta varmasti talteen myös tikulle, joten nyt on kuvat tallessa kameran lisäksi tikulla.

Kaatosade ja yksi resortin henkilökunnasta läpimärkänä sateessa.

Tuossa kuvia kopioidessa alkoi taas sataa. Tällä kertaa satoikin sitten oikein reippaasti. Vettä tuli aivan kaatamalla. En ole vielä sateen jäljiltä käynyt katsomassa missä kunnossa kaiteelle kuivumaan jättämäni pyyhe on. Toivottavasti on edes tallella. Kun kerran satoi, jäin tähän oleskelutilaan kirjoittelemaan viimeisiä blogikuulumisia ennen joulua. Huomenaamulla hyppään katamaraaniin ja menen joulun viettoon pienelle Wayalailain saarelle. Siellä on vain maksullinen, langallinen netti. Joten taidan olla Padini kanssa viikon jokseenkin netittömänä. Ehkäpä heillä on joku yleinen kone, jota voi tarvittaessa käyttää, mutta sillä ei hirveästi viitsi aikaa viettää. Josko sitä keskittyisi enemmänkin snorklaukseen, riippumatossa tai rannalla löhöilyyn ja kirjoihin. Joulustressistä ei ole tietoakaan. Tiedossa on taatusti elämäni rennoin joulu. Kolmesti päivässä saa kävellä valmiiseen ruokapöytään, eikä muutenkaan tarvitse hössöttää itse mitään. Tykkään! 

Ennen kuin vetäydyn paratiisisaarelleni, haluan toivottaa jokaiselle lukijalleni jo näin etukäteen erittäin rauhaisaa ja levollista joulua! Eihän unohdeta joulun perimmäistä tarkoitusta ja ketä jouluna juhlitaan!

 


lauantai 20. joulukuuta 2014

I'm on Fiji time :)

Kuusi viikkoa Fidzillä on päässyt hyvään alkuun. Aikaisin keskiviikkoaamuna (tiistain jäätyä minulta kokonaan väliin päivämäärärajan ylittämisen vuoksi) kone laskeutui Nadin kentälle. Takana oli 32 tunnin matkustus, josta onneksi viimeisen reilut 11 tuntia kestäneen lennon aikana nukuin suurimman osan ajasta. Koneessa oli tajuttoman kylmä, vaikka minulla oli pitkät housut ja neule päällä ja lisäksi vielä peitto. Oikeasti pelkäsin vilustuvani, mutta onneksi selvisin säikähdyksellä.

Lentokenttämuodollisuudet veivät oman aikansa. Maahan saapuessa piti täyttää lappu, jossa kyseltiin Ebolamaissa vierailuista ja mahdollisista oireista sekä tullia varten toinen lappu, missä kysyttiin mm. onko käynyt metsässä tai maatilalla viimeisen kuukauden aikana, onko mukana urheilujalkineita tai ruokaa. Kentällä oli isot kyltit, joissa varotettiin ruuan tuomisesta maahan 10000 fidzin dollarin sakon uhalla. Tunnollisesti tyhjensin tavaroistani pähkinät, siemenet ja muut jämät, mitä en matkan varrella ollut ehtinyt syödä. Pienen pussillisen platanosipsejä söin pois siinä jonottaessa. Kentällä pääsi heti Fidzin tunnelmaan, kun vastassa oli kolmen miehen ryhmä, joka soitti ja lauloi paikallista musiikkia.


Kaikki muodollisuudet selvitettyäni ja matkatavarani saatuani kävelin paikkaan, missä Wailoaloa Beach resortin kuskin piti olla vastassa. Paikalla oli muutamia vastaanottajia nimikylttien kanssa, mutta omaa resorttiani ei näkynyt missään. Ystävällinen nainen kysyi, mikä resortti ja pyysi istumaan ja odottamaan. Lähes tunnin istuskelin ja odotin, kunnes lähes kaikki muut matkustajat olivat lähteneet. Menin katsomaan, löytäisinkö jostain jonkun paikan, mistä voisi soittaa resorttiin ja kysyä, onko kyyti tulossa. Tuo samainen nainen tuli taas luokseni ja ehdotti, että ottaisin taksin. Se  kun ei maksaisi paljoa. Olin rättiväsynyt ja halusin päästä pian perille, joten otin taksin. Matkalla kuski opetti perusasioita Fidzistä. Sain oppitunnin tärkeimmistä sanoista ja tavoista. Erityisesti minulle kolahti se, kun kuski sanoi, että jos minulla on kello mukana, heitä se nyt repun pohjalle ja unohda sinne - nyt olet Fidzin ajassa ja täällä ei kelloa tunneta. Totesin, että ilmeisesti resortin väkikin elää niin Fidzin ajassa, että väki lentokentältä haetaan milloin haetaan...

Olin perillä resortissa vähän seitsemän jälkeen. Hieman mietin, saankohan vielä huonetta (tai siis vuodetta, jonka olin varannut neljän hengen huoneesta), mutta huoli osoittautui turhaksi. Pääsin saman tien huoneeseeni enkä yhtään ollut pahoillani, kun mies, joka kantoi rinkkani ja näytti huoneeni sanoi, että ole hyvä, kaikki neljä vuodetta ovat sinun. :D Maksoin huoneestani viideksi yöksi 86 dollaria eli vajaat 35 euroa. Hintaan sisältyy myös aamiainen, jonka sain syödä myös tuloaamuna ilman lisämaksua. Söin aamiaisen ja päätin ottaa pienet torkut. Laitoin kellon herättämään puolen päivän aikaan, etten nukkuisi koko päivää ja saisi rytmiä ihan sekaisin. 


Herättyäni lähdin selvittämään, mistä saisin juomavettä. Resortin baarissa 1,5 litran vesipullo maksoi 4 dollaria (n.1,6€), joten päätin lähteä etsimään edullisempaa vettä. Matkaa Nadin kaupunkiin resortistani on reilut kolme kilometriä. Tässä kuumuudessa matkan mielellään kulkee jotenkin muuten kuin kävellen.  Respasta kerrottiin, että bussi kulkee puolen tunnin välein. Menin siis tien varteen odottamaan bussia, jonka olisi pitänyt tulla pian. Siinä seisoskellessani resortin puutarhurimies tuli luokseni ja kysyi, odotanko bussia. Vastasin myöntävästi ja mies sanoi bussin menneen jo ja seuraava tulisi puolentoista tunnin päästä! Totesin, että taidanpa sittenkin lähteä kävellen. Mies sanoi, että todennäköisesti joku tarjoaa kyllä kyytiä minulle. Niinpä lähdin kävelemään, enkä ehtinyt montaa askelta ottaa, kun viereeni pysähtyi autovuokraamon auto ja mies autossa kysyi, minne olen menossa. Sain kyydin kaupunkiin ja matkalla mies tarjosi kovasti erilaisia majoitusvaihtoehtoja eripuolelta saarta. Pyysin käyntikortin, jotta voisin tutustua tarjolla oleviin vaihtoehtoihin ja jäin kyydistä. Sain autovuokraamon käyntikortin! Ensimmäinen matkani resortista kylille ei maksanu mitään.


Mies jätti minut linja-autoaseman liepeille, niin näin, mistä pääsen takaisin bussilla. Lähdin kävelemään pääkatua kohti ja hyvin pian minut pysäytti mies, joka alkoi jututtaa minua. Mistä olen, milloin olen tullut, miten kauan aion olla Fidzillä jne... Mies myös näytti tien toisella puolella olevaa matkamuistomyymälää ja kertoi, että siellä myydään aitoja Fidziläisissä kylissä tehtyjä tuotteita ja kaikki rahat menevät kyliin kun taas muissa pääkadun varrella olevissa myymälöissä myydään Kiinasta tuotua krääsää. Mies pyysi minua tutustumaan myymäläänsä. Sanoin tulevani mielelläni hieman myöhemmin ja jatkoin matkaani. Oli jo nälkä, joten pysähdyin intialaiseen ravintolaan syömään. Fidzillä on valtavat määrät intialaisia, jotka pyörittävät monenlaista bisnestä Nadissa. Ruoka oli ainakin ihan tyypillistä intialaista, vaikkakaan ei mitään parasta saamaani.

Syötyäni palasin kadulle, jossa tuo mainitsemani mies oli taas vastassa. Nyt lähdin hänen mukaansa katsomaan, mitä heidän kaupassaan oli. Minut pyydettiin sisälle, mutta lähes välittömästi sanottiin, että he haluavat toivottaa minut tervetulleeksi Fidziläisellä tavalla. Minua pyydettiin riisumaan kengät ja istumaan kaislamatolle. Myyjämies ja tuo toinen mies istuivat seuraani. He esittelivät minulle kavajuuren ja siitä tehtyä jauhetta. Sitten sain nähdä, miten jauheesta tehtiin juomaa laittamalla jauhetta pussiin, jota sitten huljutettiin kavakulhossa olevassa vedessä. Vesi muuttui ihan kuraveden väriseksi. Minulle opetettiin aito kava-rituaali taputuksineen ja kerrottiin taputusten merkitys. Yksi taputus merkitsi "Bula" eli se on Fidziläinen tervehdys. Kolme taputusta puolestaan "Vinaka vaka levu" eli kiitos paljon. Yhdessä miesten kanssa sitten juotiin kavaa kookoksen kuoresta. Näin olin tullut virallisesti toivotetuksi tervetulleeksi Fidzille!

Kavan valmistamista.

Näin kaupassa jonkun esineen, mihin oli kaiverrettu tuo minulle niin hyvin kolahtanut teksti "I'm on Fiji time". Esine oli kuitenkin aivan liian suuri ja kallis minulle, joten kysyin, olisiko heillä mitään pienempää tuolla tekstillä. Ei ollut, mutta minulle näytettiin kauniin tummasta puusta tehty simpukka, johon tekstin voisi kaivertaa. Kysyin hintaa, joksi sanottiin 70 dollaria (28 €). Totesin hinnan olevan aivan liikaa minun budjettiini ja niinpä myyjä kysyi, mitä voisin maksaa. Mietin hetken ja sanoin, että voisin maksaa siitä 30 dollaria. Myyjä pyysi 40 ja annoin vielä vastatarjouksen 35, johon myyjä suostui. Myyjä otti työkalun käteensä ja alkoi kaivertaa. Hieman jännitti, miltä lopputulos tulisi näyttämään, mutta kun näin sen, olin todella tyytyväinen! Tämän muiston kannan mielelläni mukana vaikka koko loppumatkan!

Tyytyväinen myyjä ja kaivertaja.

Olin sen verran väsynyt matkan jäljiltä, että en tällä kertaa halunnut jäädä tutustumaan kaupunkiin sen enempää. Kysyin, mistä löytäisin supermarketin, mistä saisin vettä ja pientä välipalaa. Minut kadulta bongannut mies lähti näyttämään minulle, mistä supermarketit löytyy ja matkalla vielä tarjoutui lähtemään oppaaksi orkideapuutarhaan, joka sijaitsee lähellä kylää, mistä hän on kotoisin. Kiitin tarjouksesta, mutta kerroin olevani niin väsynyt, että ainakaan tänään en sinne jaksaisi lähteä. Ehkä joku toinen päivä. Jälkeenpäin vähän jäi harmittamaan, kun hoksannut kysyä, kuinka paljon hän haluaisi rahaa, jos lähtisi oppaakseni.

Hain marketista vedet ja muut haluamani ostokset ja kävin vielä torilta hakemassa vähän hedelmiä. Sitten lähdin etsimään, mistä ja milloin bussi Wailoaloa beachille lähtee. Bussi seisoikin juuri laiturissa joten ajoitukseni oli täydellinen. Matka maksoi 1 dollarin, eli 40 senttiä. Paikallisbussit ovat vanhoja, ikkunattomia busseja, joihin sateen sattuessa voi ikkunareikiin laskea kanvaasit, jotka muuten ovat ylös käärittyinä. Kun bussi lähti ja pääsi ensimmäiseen risteykseen, se sammui siihen. Kuski ei meinannut saada bussia millään uudelleen käyntiin. Lopulta hän onnistui, mutta seuraava ongelma oli vaihteen saaminen päälle. Pitkän yrittämisen jälkeen vaihde lopulta löytyi ja pääsimme jatkamaan matkaa. Pysähdyimme pääkadun pysäkiltä ottamaan lisää ihmisiä kyytiin ja nyt kuski ei enää onnistunut saamaan vaihdetta päälle. Matkustajien joukosta hyppäsi yksi mies auttamaan ja lopulta tuo mies istui kuskin paikalle ja niin meillä vaihtui kuski. Päättelin, että ensimmäinen kuski oli varmaankin uusi kuski, joka vasta harjoitteli ja tuo toinen mies oli varmistamassa, että homma sujuu.

Bussi ajoi hieman eri reittiä takaisin päin, kuin mitä toiseen suuntaan. Käännyimme päätieltä pois jo aikaisemmin ja päädyimme rannalle. Katsoin, että tie loppuu siihen ja ajattelin bussin kääntyvän takaisin, mutta ei. Matka jatkui rantaa pitkin ajaen muutaman sata metriä ja sitten takaisin seuraavalle tielle! Aloin katselemaan, miten bussin soittokello toimii, että saan pysäytettyä bussin resortin kohdalla. Bussin etuosassa molemmilla puolilla oli fillarin soittokellolta näyttävä kello, josta lähti naru bussin takaosaan. Kun halusi pysäyttää bussin, piti vain vetää narusta, jolloin kello kilahti ja kuski tiesi pysähtyä.


Olin melkoisen hikinen reissun jäljiltä, joten halusin käydä vilvoittelemassa resortin uima-altaassa. Vaihdoin uikkarit päälle ja menin altaalle. Otin ensin suihkun altaan reunalla. Suihku oli ainakin virkistävä! Kun pulahdin altaaseen totesin, että nyt ollaankin sitten näköjään oikeasti lämpimässä ja kesässä (toisin kuin Dominikaanisessa, jossa oli talvi - vieläpä se kylmin talvi miesmuistiin). Altaan vesi oli kuin lämmintä linnunmaitoa. Mutta kivahan siellä oli silti lillua! 

Tämä resortti sijaitsee aivan lentokentän kupeessa. Huoneeni takaikkunasta voin katsella laskevia ja nousevia koneita. Kentän piikkilanka-aitaan on ikkunasta matkaa alle kolme metriä. Onneksi kenttä ei ole erityisen vilkkaasti liikennöity ja lennot loppuvat yöksi kokonaan. Tosin aamulla ensimmäiset koneet saapuvat jo viiden aikaan, mutta saapuvat koneet eivät aiheuta niin paljon melua kuin lähtevät. Toisaalta tuohon meluun tottui nopeasti, enkä ole käyttänyt edes korvatulppia öisin. Vaikka kuvittelin, ettäl olin saanut huoneen ihan vain itselleni, ei se ihan pitänyt paikkaansa. Ensimmäisenä iltana kylpyhuoneeseen mennessäni kohtasin nimittäin suurimman ikinä nähneeni torakan! Siinä se katseli minua keskellä lattiaa. Peräännyin välittömästi hiomaan sotasuunnitelmaa. Otin sandaalin aseeksi ja palasin kylppäriin. Ensimmäisen taistelun voitti torakka, joka pakeni jonnekin pytyn taakse piiloon. Minäkin vetäydyin hetkeksi ja kun palasin kylppäriin, torakka killitti minua lavuaarin reunalta. Toisen taistelun seurauksena torakka makasi ketarat oikosenaan kylppärin lattilla saatuaan sandaalista mojovan iskun. Rutistin otuksen vessapaperin sisään ja huuhdoin pöntöstä alas toivoen, että sillä ei olisi kovin suurta kaverilaumaa lymyilemässä jossakin rakosissa.

Torstaina lähdin tutustumaan lähirantaan. Vedin bikinit mekon alle ja kävelin rannalle. Ranta ei näyttänyt mitenkään hurjan houkuttelevalta. Hiekka oli melko tummaa ja vesikin oli tummaa. Kävelin rannalle toisten resorttien ohi. Olin katsonut netistä noitakin, kun olin majoitustani valinnut. Kuin näin nuo toiset paikat, olin tyytyväinen valintaani, vaikka osa muista sijaitsikin aivan rannalla. Rannalla heitin mekon ja sandaalit kassiin ja lähdin kävelemään rantaa pitkin takaisin päin. Ensin kävelin hiekalla, mutta jossain vaiheessa siiryin kahlaamaan rantaveteen. Vesi oli käsittämättömän lämmintä!!! Karibian vedet olivat tämän rinnalla aika vilpoisia, vaikka sielläkin vesi tuntui muka lämpimältä. Onneksi reissuni meni näin päin. 


Ranta oli jokseenkin tyhjä. Vain noiden muutaman resortin edustalla oli jokunen ihminen, mutta muuten sain kävellä sielläl lähes yksin. Vasta rannan toisessa päässä, missä on jonkinlainen yleinen ranta. oli paikallisia perheitä picnikillä palmujen alla ja rantavesi kuhisi lapsia. Vähän ennen yleisen rannan alkua löysin mukavan varjopaikan palmun alta ja ajattelin levittää siihen pyyhkeeni ja jäädä lukemaan. Kun otin pyyhkeen kassista ja aloin levittää sitä, tuuli meinasi viedä koko pyyhkeen. Sain sen kuitenkin levitettyä hiekalle, mutta tajusin välittömästi, että makoilu hiekalla olisi mahdotonta. Tuuli lennätti kevyttä hiekkaa maata pitkin sellaisia määriä, että olin hetkessä hiekkakuorrutettu. Niinpä otin käyttöön B-suunnitelman ja levitin pyyhkeen aivan palmun juurelle, jossa oli vähän niinkuin jakkara. Siinä oli hyvä istua ja lukea. Tietysti kävin myös meressä nauttimassa tuosta uskomattoman lämpimästä vedestä. Täällä ei aallotkaan haitanneet rentoa lillumista.

Jonkin aikaa luettuani huomasin, että taakseni parkkeerasi auto. Kukaan ei tullut autosta ulos. Jatkoin lukemista ja jossain vaiheessa autosta nousi mies, joka tuli luokseni. Hänellä oli kädessään ravintolan take away ruokapakkaus, jota hän tarjosi minulle sanoen, että siinä on lounas fidziläiseen tapaan. Olin kovasti yllättynyt moisesta tarjouksesta, mutta kieltäydyin kuitenkin kohteliaasti, kun en halunnut alkaa selvittämään, pystynkö syömään tarjottua ruokaa. Mies hyväksyi vastaukseni ja toivotti hyvää päivän jatkoa. Jatkoin lukemista. Auto lähti ja hetken päästä kohdallani pysähtyi nuori mies, joka alkoi jutella. Hän halusi jäädä seuraani ja annoin miehen jäädä. Hyvin pian selvisi, että nuori mies etsi vaimoa itselleen :) Hän olisi kovasti halunnut minut vaimokseen, vaikka totesinkin, että voisin lähestulkoon olla hänen äiti. Onneksi nämä täkäläiset onnenetsijät ovat ystävällisiä eivätkä millään tapaa tunkeilevia. 

Pääsin eroon seuralaisestani, kun päätin palata resorttiin. Hän olisi kyllä halunnut tulla mukaan, mutta sanoin, että se ei ole hyvä idea. Vietin lopun päivää altaalla jatkaen lukemisa ja vähän väliä altaaseen pulahtaen. Vaikka vesi itsessään ei vilvoita, kun nousee märkänä altaasta ja menee varjoon lukemaan, on hetken aikaa mukavan raikas olo.

Resortissa on ravintola, jossa olen iltaisin syönyt päivällistä. Ensimmäisenä iltana sain eteeni laminoidun, kaksipuoleisen ruokalistan. Pian ilmeni, että kaikkia ruokia ei ollut saatavilla. Tilasin turskaa perunamuusilla ja coleslaw-salaatilla. Kala oli hyvää, mutta muusi ei ihan vetänyt vertoja kotimuusille. Ei se silti pahaa onneksi ollut. Toisena iltana sain eteeni erinäköisen ruokalistan. Tilasin Grillattuja vihanneksia taro-kakun kera. Tarjoilija pahoitteli, että taro-kakkua ei ole. Pyysin sen tilalle kassava-shipsejä. Kun sain annokseni, siinä oli ranskalaisia perunoita ja tarjoilija sanoi, että kassava oli loppu...

Aamianen ravintolassa on vaihdellut vähän päivittäin. Yleensä tarjolla on aina ollut kahvia/teetä, paahtoleipää, mehua ja hedelmiä. Ananakset ovat olleet taivaallisen hyviä ja jopa papaijakin on ollut hyvää. Joinain aamuina on ollut myös makeaa kaurapuuroa ja keittiöstä saa aina jotain "lämmintä" aamiaista. Annoksessa voi olla papuja, munakokkelia, makkaraa, ranskalaisia paahtoleipiä, pannukakkua ja jotain kakkupaloja. Itse voi aina valita, mitä sinä aamuna tarjolla olevista haluaa vai ottaako koko satsin. Yhtenä aamuna tarjolla ei ollut oikein mitään, mitä olisin halunnut. Kysyin, eikö ole kananmunia. Ei kuulemma ollut. Kun sain lautaseni, siinä oli paistettu kananmuna ja tarjoilija hymyili leveästi kertoen, että tänään on onnenpäiväni - kokki oli paistanut minulle munan.


Perjantaina suuntasin jälleen Nadiin vesiostoksille ja muutenkin kaupunkiin tutustumaan. Nyt oli paremmin perillä bussin aikatauluista ja pääsin bussilla perille. Jäin kyydistä pääkadun alussa ja lähdin kävelemään bussiasemaa kohti. Heti ensimmäisessä kadunkulmauksessa huomasin kampaamon. Hiukseni kaipasivat leikkausta, joten astuin sisään ja kuulin, että kympillä saa leikkauksen. Pian nuori mies hääri saksien kanssa pääni kimpussa ja hiuksia putoili lattialle. Ei siinä paljoa kyselty, mitä haluan. Olin lopputulokseen muuten hyvin tyytyväinen, mutta vasta myöhemmin huomasin, että niska oli jäänyt turhan pitkäksi. Täällä ei lopputulosta näytetty peruutuspeilistä, joten en paikan päällä nähnyt, miltä niska näytti.

Aikani kaupungilla seikkailtuani ostin vedet ja sunntasin bussille, joka tulikin pian. Päivä oli melko pilvinen ja välillä satoikin vähän, mutta lämmintä silti riitti. Vein ostokset huoneeseen, vaihdoin bikinit päälle ja lähdin altaalle. Suiihkuun mennessäni huomasin, että altaassa oli yksi valkoihoinen pariskunta. Pari oli aivan altaaseen vievien rappujen vieressä, joten en voinut olla kuulematta heidän keskusteluaan - suomeksi! Laskeuduin altaaseen ja totesin, että täällähän kuulee kovin eksoottista kieltä :) Siitä se juttu sitten lähti ja yksi kolme tuntia altaassa lilluen ja jutustellen vierähti aivan huomaamatta. Kyllä oli mukava tavata mukavia maanmiehiä ja saada vaihtaa reissukuulumisia ja muutenkin saada puhua vaihteeksi suomea. Ulla ja Marko olivat reissanneet Etelä-Amerikan halki ennen Tyynenmeren saarille tuloaan. Jatkoimme juttua vielä illallisenkin jälkeen ja hyvillä mielin lähdin lopulta nukkumaan paljon myöhemmin kuin tavallisesti.





keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Ympyrä sulkeutui

Perjantaina pakkasin kamppeet ja suuntasin viimeiseksi viikonlopuksi Las Terrenasiin. Matka alkoi motoconcholla La Haciendasta kylille. Tällä kertaa emäntäni Karin tilasi luottokuskinsa minua hakemaan. Täytyy sanoa, että rinkan ja repun kanssa mopokyyti ei ole se kaikkein mukavin kuoppaisella tiellä... Las Galerasista otin totuttuun tapaan guaguan ensin Samanaan, jossa vaihdoin Las Terrenasiin vievään guaguaan. Matkan varrella näin ehkä upeimmalla paikalla ikinä nähneeni adventtikirkon. Kirkko sijaitsi korkealla vuoristossa ylimmän nyppylän päällä aivan tien varressa ja siitä aukeni upea näköala alas merelle. Itse kirkkokin oli hieno!

Ja eikun tien päälle taas!

Las Terrenasista ei tahtonut löytyä (ainakaan netistä) budjettitason majoitusta, joten päätin matkan tämän vaiheen päättymisen kunniaksi yöpyä astetta paremmassa majoituksessa. En aivan tarkkaan tiennyt, mitä olin varannut. Perillä Las Terrenasissa guagua ajoi rantakatua pitkin. Majapaikkani sijaitsi jossain tuon kadun varrella ja yhdessä koko autolastillinen ihmisiä sitä yritti tiirailla ja kuski kysyikin sitä pariin otteeseen tien varrella olleilta ihmisiltä. Kaikesta huolimatta onnistuimme ajamaan majapaikan ohi (mikä ei ollut sinänsä mikään ihme, sillä siinä ei ollut minkäänlaista nimikylttiä, kuten ei monessa muussakaan paikassa ole ollut). Kuski kysyi motoconchokuskeilta paikkaa ja sai kuulla, että olimme tulleet jo sen ohi. Niinpä hyppäsin kyydistä ja yksi motoconhco oli heti kyytiä tarjoamassa. Koska en tiennyt, kuinka paljon olimme tulleet ohi, otin kyydin vain huomatakseni, että palasimme vain parisataa metriä takaisin. :) Eipä tuossa onneksi köyhtymään päässyt, kun kyyti maksoi 25 pesoa, eli noin 0,50 euroa. Ja kuten sanottu, mistään ei pystynyt päättelemään, mikä oli minun majapaikkani. Kuski jätti minut Panorama Beachin portille, josta lähdin etsimään respaa.


Kävelin kauniiseen puutarhaan, jonka halki johti kivetty polku. Polun molemmin puolin oli upeita villoja. Keskellä puutarhaa oli täkäläisittäin suuri uima-allas. Olin hieman ihmeissäni, että olinko todellakin varannut majoituksen näin hienosta paikasta. Ja miten ihmeessä hinta ei kuitenkaan ollut enempää kuin 30 dollaria yöltä. Hetken etsimisen jälkeen totesin, että paikassa ei ole mitään respaa. Palasin tien varteen ja kysyin siinä sijaitsevasta rantabaarista, mistä saan huoneeni. Tarjoilija pyysi minua istumaan ja odottamaan hetken. Pian paikalle ajoi mönkijällä (joita muuten tässä kylässä oli paljon!) nuori nainen, joka tuli jututtamaan minua. Hänellä ei ollut avaimia, mutta hän kertoi, että mies, jolla avaimet ovat, tulee aivan juuri. Mies tulikin pian. Hän oli ranskalainen ja puhui englantia aivan ihastuttavalla ranskalaisella aksentilla. :) Sain huoneeni yhden upean villan takaa. Huone oli luksustasoa La Haciendan jälkeen! Tosin jälleen kerran nettikuvaus ei kertonut ihan koko totuutta. Tässä paikassa piti olla netti saatavilla 1,50 dollaria/vuorokausi. Kun sitä kysyin, sain kuulla, että tarjolla on nettitikku, mutta siitä ei minulle ollut mitään iloa, kun sitä ei iPadiin liitetä.

Tässä villassa yövyin :)

Jätin tavarani huoneeseen ja lähdin saman tien kylälle etsimään pankkiautomaattia ja ruokaa. Pieni pyörähdys kylällä näytti, että tämä oli taas astetta enemmän turistipaikka. Mönkijävuokrauspaikkoja oli joka kulmassa, ravintolat olivat selkeästi tasokkaampia kuin monessa muussa paikassa ja matkamuistomyymälöitä löytyi useita. Täältä löytyi myös vihdoin se kovasti kaipaamani loputtoman pitkä hiekkaranta, jolle voi lähteä pitkälle kävelylle.

Ainoan kokonaisen päiväni Las Terranasissa käytinkin rannalla kävelyyn. Olin katsonut, että aivan rannan länsipäässä on yksi geokätkö. Matkaa sinne oli linnuntietä kolme kilometriä, mutta rantaa pitkin varmaan tuli kilometri lisää. Pakkasin kassiin juotavaa, pyyhkeen, kirjan ja pientä purtavaa, rasvasin itseni hyvin aurinkorasvalla, vedin bikinit päälle ja lähdin kävelemään. Nautin suunnattomasti lämmöstä, auringosta, hiekasta paljaiden varpaiden alla ja mainingeista, jotka välillä huuhtoivat jalkojani. Rannalla oli ihmisiä vain siellä täällä jokunen, eikä missään isompaa laumaa. Kauppiaitakaan ei näkynyt.Istahdin välillä varjoon lukemaan, ennen kuin jatkoin matkaa. Rannan loppuun päästyäni laitoin sandaalit jalkaan ja lähdin etsimään kätköä. Hyvästä yrityksestä huolimatta purkki jäi löytymättä. :( Ja kun myöhemmin lueskelin edellisiä loggauksia, syykin selvisi. Ei siellä enää mitään purkkia ollutkaan. Mutta en antanut sen haitata, sillä rannalla kävely oli kuitenkin se tärkein juttu.

Rantakävelyllä bongattua: Mies kiipesi palmun runkoa pitkin ylös ilman mitään apuvälineitä ja kävi pudottamassa kookokset alas. Kuvassa mies on jo lähes ylhäällä.

Paluumatkalla poikkesin kylällä ostamassa hieman syötävää, jotta jaksaisin vielä rauhassa nautiskella puutarhan uima-altaan rauhasta ennen päivällistä. Altaalla todellakin oli rauhallista, sillä olin siellä yksin. Otin kirjan mukaan ja lueskelin altaan reunalla välillä altaaseen pulahtaen. Päivälliselle menin samaan paikkaan, missä söin jo perjantai-iltana elämäni parhaat kalapuikot (ei todellakaan mitään pakastekalapuikkoja vaan tuoreesta kalasta tehtyjä, lähes tulkoon "home made"). Listalla oli mozzarellatikut, jotka halusin testata. Seuraksi otin höyrytettyjä kasviksia ja sain aivan älyttömän aterian tälläkin kertaa. Ravintola oli viihtyisä pieni baari/ravintola aivan rannalla. Kumpanakin iltana katselin auringon laskua siitä pöydästäni käsin ja tietysti hyödynsin paikan Wi-Fin.

Auringonlaskun aikaan rantaravintolan terassilla kuvattua.

Sunnuntaina oli aika palata Boca Chicaan, josta olisi hyvä suunnata aikaisin maanantaiaamuna lentokentälle. Olin  varannut huoneen samasta hotellista, mistä reissuni alotin ja kyydin lentokentälle Moziosta (pistähän nimi mieleen, jos joskus tarvitset lentokenttäkuljetusta missä tahansa maailmalla, huomattavasti edullisempi vaihtoehto kuin taksi). Puoli yhdentoista aikoihin luovutin huoneeni ja sain kuulla, että seuraava suora yhteys Santo Domingoon lähtisi vasta puoli kahdelta. En halunnut jäädä odottamaan sitä, vaan otin moto conchon guagua-asemalle. Ensimmäisellä guagualla pääsin Sanchesiin, jossa pienen odottelun jälkeen nousin Santo Domingoon menevään Express-guaguaan (pikkubussi), joka oli jo valmiiksi aivan täynnä. Näin pitkälle siis reissullani pääsin, ennen kuin jouduin seisomaan osan matkaa. Seisoin ahtaalla keskikäytävällä reppu vatsapuolella. Rinkka meni onneksi takaboksiin. Täpötäydessä bussissa rahastaja lähti keräämään matkarahoja, jolloin reppuni oli lähestulkoon vieressäni istuvan vanhemman, uniformuun pukeutuneen herran naamalla. Pahoittelin tilannetta, johon herra näytti, että voin antaa reppuni hänen syliinsä. Olin kovasti kiitollinen, että sain antaa repun pois hiostamasta.

Puolen tunnin matkanteon jälkeen autosta jäi pois muutama matkustaja ja pääsin istumaan. Pari tuntia seisten olisikin ollut aika urakka! Muuutama matkalainen joutui kyllä lähes koko matkan seisomaan. Kun pääsimme rannikolle, aloin katsella, missä voisin jäädä pois ja hypätä Boca Chicaan vievään guaguaan. Alkumatka rannikkoa pitkin on nelikaistaista tietä ja eri suuntiin vievien kaistojen välissä on betoniaita. Niinpä jouduin matkaamaan jonkun matkaa väärään suuntaan. Lopulta betoniaita loppui ja hyppäsin pois kyydistä. Ylitin tien ja nousin ensimmäiseen Boca Chicaan menevään guaguaan. Vasta autossa tajusin, että olin noussut siihen hitaampaan versioon, joka poimii kaikki mahdolliset matkalaiset kyytiin matkan varrelta. Express olisi ollut huomattavasti nopeampi vaihtoehto, mutta toisaalta, eihän minulla ollut kiire minnekään. Kello oli vasta kaksi iltapäivällä, joten ehtisin hyvin käydä paikallisessa SuperMarketissa hankkimassa vähän matkaevästä seuraavan päivän maratonpituiselle matkalle Fidzille.

Päästyäni Boca Chicaan hotellille, vastassa oli tuttu mies, joka iloisesti huikkasi "Hola", minut nähdessään. Sain  huoneeni tällä kertaa yläkerrasta ja hämmästyksekseni huoneessa oli jopa jääkaappi! Maksettuani huoneeni totesin, että minulla oli paikallista valuuttaa jäljellä 115 pesoa (reilut 2€). Onneksi SuperMarketissa pystyi maksamaan Visalla, joten en enää vaihtanut lisää valuuttaa. Marketin palvelutiskiltä ostin myös viimeisen lämpimän ateriani Dominikaanisessa ja söin sen marketin eteiseen sitä varten järjestetyssä ruokailutilassa.

"Viimeinen ateria"

Hotellilla pakkasin rinkan uudelleen lentoa varten ja laitoin kaiken valmiiksi aamun aikaista herätystä varten. Kyyti tulisi neljältä noutamaan lentokentälle. Yhdeksältä painoin pään tyynyyn kuunnellen jostain vaimeasti kuuluvaa musiikkia, joka tuuditti minut pikaisesti uneen. Puoli neljältä nousin pirteänä valmiina piiiiitkään matkaan. Viime töikseni listin vielä yhden torakan hengiltä, ennen kuin nostin rinkan selkään ja lähdin katsomaan, olisiko kyyti jo odottamassa. Olihan se. Oli ollut kuulemma jo tunnin... Mutta se ei ollut minun syy, sillä olin tilannut kyydin neljäksi. Jostain syystä kuskille oli mennyt tilaus kolmeksi. 

Las Americasin lentokenttä uinui vielä neljän aikaan. Muutama hassu ihminen näkyi siellä täällä. Lähtömuodollisuudet oli nopeasti hoidettu vaikka automaatti ei halunnutkaan toimia yhteyistyössä kanssani. Se  kyseli viisumin voimassaoloajan päättymistä, mutta eihän minulla mitään viisumia ollut, kun en sellaista tarvinnut. Tiskillä kaikki sujui vaivattomasti.

Ensimmäilnen lento Santo Domingosta Miamiin oli lyhyt, vain reilut pari tuntia. Istuin koneen etuosassa, joten pääsin Miamissa ensimmäisten joukossa ulos koneesta. Menomatkalla itsepalvelupassintarkastus tulikin jo tutuksi, joten kävelin suoraan automaatille, joka tällä kertaa antoi minulle "puhtaat paperit",  eli printin, jonkan kanssa kävelin passintarkastuksessa käytännössä suoraan läpi, näyttäen vain tuon printin ja passini virkailijalle, joka vain vilkaisi ne kädestäni. Seuraavana vuorossa oli turvatarkastus, jossa oli vasta kourallinen ihmisiä. Siitäkin selvisin läpi hyvin nopeasti. Sitten piti käydä poimimassa rinkka hihnalta ja kantaa se seuraavalle hihnalle. Tässä joutui hetken odottelemaan, sillä yhtään laukkua ei vielä ollut meidän lennolta tullut. Lopulta, kun olin rinkan saanut ja vienyt sen oikeaan paikkaan jatkolennolle, aikaa koneen laskeutumisesta oli kulunut noin 45 minuuttia, jonka aikana olin siis kaikki muodollisuudet selvittänyt ja kävellyt melkoisen matkan saapumisportilta terminaaliin. Seuraava lento lälhtisi vasta kolmen tunnin päästä, joten oli hyvää aikaa nauttia kunnon aamiainen ja haalia matkalukemista lentokentän lukuisista kirjakaupoista.

Uusimmat lempparikirjailijani kirjat palmun alle luettavaksi.

Lento Los Angelesiin kesti kuusi tuntia. Perillä oli kuuden tunnin odotus seuraavan lennon lähtöön. Olinn varautunut tähän odotteluun hyvin... Olin ladannut lentokentän läheiset geokätköt valmiiksi offline-tilassa käytettäväksi ja koska joka tapauksessa jouduin Losissa terminaalista ulos päästäkseni kotimaanlennolta ulkomaanlentojen terminaaliin, lähdin etsimään tietä ulos lentokentältä. Tai siis teitähän kyllä meni, mutta mistä pääsi kävellen kätköille, oli pieni haaste. Matkaa lähimmille kätköille oli vajaa kaksi kilometriä, mikä oli oikein mukava kävelymatka lentojen välillä. Pienen harhailun jällkeen löysin lopulta tien, minkä vartta pitkin pääsi myös kävelemään kätköjen suuntaan. Ensimmäinen hakemani kätkö oli LAX-kirjainten takana. Paikalla oli pari venäläistä nuorta naista parhaillaan kuvaamassa toisiaan kirjainten kanssa. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja pyysin heitä ottamaan minustakin kuvan kirjainten edessä. Kun naiset jatkoivat matkaa, etsin kätkön, mihin sain jätettyä pari mukanani kulkenutta geokolikkoakin. Hain vielä toisenkin kätkön siitä läheltä, ennen kuin palasin kentälle tekemään lälhtöselvityksen Fijin lennolle. Rinkka onneksi meni täällä omia teitään, mutta itse jouduin käymään lähtöselvityksessä hakemassa boardinpassin. 

Todistetusti Losissa :)

Niin paljon olen kauhutarinoita Jenkkien lentokenttämuodollisuuksista kuullut, että jälleen kerran täytyy sanoa, että tähän saakka kaikki omat kokemukseni Jenkkilän lentokentiltä ovat olleet vain ja ainoastaan positiivisia. Kaikki on sujunut hyvin vaivattomasti ja jokainen tapaamani virkailija on ollut äärettömän ystävällinen. 

Mukava yllätys Losin kentällä; kuoro laulamassa joululauluja. Tämä taisi olla tämän joulun ensimmäinen ja viimeinen joulukonsertti. 

Viimeinen lento Nadiin lähti puoli kymmeneltä illalla. Siinä vaiheessa olin ollut hereillä jo 22 tuntia. Edessä oli vielä 12 tunnin lento. Sen verran hyvin nukutti, että kun pääsin koneeseen istumaan, nukahdin jo ennen koneen nousua eikä minulla ole mitään havaintoa koko noususta. Kun havahduin hereille ihmettelin, kun kone tärähteli ihan kuin ilmakuopissa, vaikka kuvittelin meidän olevan vielä maassa. Uni maistui lennon aikana lähes koko matkan. Nyt, kun tätä kirjoittelen, matka-aikaa on jäljellä tunti. Aamukuudelta pitäisi olla perillä Nadissa. Yksi vuorokausi tässä matkalla katosi jonnekin. Maanantaiaamuna lähdin matkaan, maanantai-iltana nousin koneeseen Losissa, tiistai jäi näkemättä, sillä Fidzillä on jo keskiviikkoaamu. Mielenkiinnolla odotan, mitä Fidzi tuo tullessaan ja miten hurja matkustusrupeama rahkeissa tuntuu.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Las Galeras

Vastaanotto La Haciendassa oli lämmin. Vastassa oli hymyilevä Pauline, joka itsekin on täällä vieraana, mutta vakivieras jo vuosien ajan ja viipyy täällä aina useita kuukausia kerralla. Hän auttaa paikan emäntää, Karinia, aina kun Karin apua tarvitsee, siivoaa, ottaa vieraita vastaan ja puuhastelee kaikkea muutakin mahdollista. Karinilla on 10 hevosta, kanoja, koiria ja kissoja. Hevoset ovat kaikki löytöhevosia, jotka ovat olleet löytöhetkellä lähes kuoleman kielissä ja Karin on hoitanut ne kuntoon. Pauline näytti minulle vuoteeni huoneessa, joka oli vaihteeksi pieni järkytys. Huoneessa oli kerrossänky ja parisänky. Olin netissä nähnyt kuvan huoneesta, jossa oli kolme erillistä vuodetta. Huoneeseen kuuluva kylpyhuone oli yhteinen toisen huoneen kanssa. Siinä netin kuvassa olevassa huoneessa oli oma kylppäri. En jäänyt kuitenkaan asiaa sen enempää murehtimaan, vaan jätin tavarani, vaihdoin bikinit päälle ja lähdin rannalle yhdessä Robinin kanssa, joka on kokkina yhdessä kylän ravintoloista ja oli vierailulla La Haciendassa. Robin oli matkalla takaisin kylään, jonne pääsee kävelemään rantaa pitkin.


Rannalla oli kylän ainoa all-inclusive hotelli ja sen ranta-alue, mutta pieni pätkä rantaa oli myös yleisessä käytössä. Siihen jäin uimaan ja Robin jatkoi matkaansa. Ranta ei ollut mitenkään miellyttävä uida, sillä merenkäynti on ollut jo jonkin aikaa hyvin hurjaa ja vesi rannassa oli hyvin hiekkaista ja täynnä pohjasta irronnutta merilevää ja puista karissutta roskaa. Pulahdin kuitenkin huuhtomaan matkan hiet ja sitten päätin kävellä rannalla kylälle päin katsomaan, mitä kaikkea rannalta löytyy. Kävelin lähes kylään saakka, vaikka en sitä silloin vielä tiennytkään.

Palasin La Haciendaan ennen pimeää. Totesin, että vaikka olin varannut vain yhden vuoteen kolmen hengen huoneesta, sain jälleen koko huoneen itselleni. Kokkailin ruokani ja jäin oleskelualueelle yrittämään nettiyhteyttä, jonka saaminen täällä on välillä todella työlästä. Wifi-signaali on niin heikko. Lopulta, pitkän ajan kuluttua, onnistuin yhteyden luomaan. Kun palasin huoneeseeni, suljin ikkunat ja tajusin, että huone on täynnä kaikenlaisia ötököitä. Ei auttanut muu kuin alkaa jahdata niitä. En halunnut tappaa niitä vaan päätin heitellä ne ikkunasta ulos. Otin pyykkikasasta yhdet alushousut, joita ajattelin käyttää apuna ötökkäjahdissa. Kun levitin alkkarit, niiden poimuista putosi lattialle valtavan kokoinen torakka! Jahti alkoikin siis torakan jahtaamisella. Sain sen kiinni ja heitin ulos. Sitten aloin jahdata muita ötököitä, joita oli tuhoton määrä. Tehtävä tuntui toivottomalta! Lopulta kuvittelin heitelleeni kaikki ulos, mutta jostain niitä ilmestyi aina vaan lisää. Viimeisiä en enää heittänyt ulos, vaan tapoin armottomasti. Vihdoin sammutin valot ja luulin voivani alkaa nukkua. Pimeässä alkoi kuitenkin hohtaa välittömästi jotain vihreää valoa, joka liikkui ympäriinsä huoneessa. Ei auttanut muu, kuin vielä nousta ylös ja jahdata tuo valaistu otus. Täytyy sanoa, että mitenkään iloisin mielin en nukkumaan mennyt. Kauhulla ajattelin, että tässä paikassa pitäisi yöpyä vielä kaksi yötä lisää.


Keskiviikkona päätin lähteä Playa Rinconiin, rannalle, joka rankataan monissa paikoissa yhdeksi maailman kauneimmista rannoista. Rannalle pääsee joko motoconcholla tai veneellä. Molemmat maksoivat jokseenkin saman verran, joten päätin valita venekyydin. Veneet kulkivat samalla ajatuksella kuin guaguat. Kun matkustajia on tarpeeksi, vene lähtee. Kun tulin rantaan, siellä ei ollut ketään muuta kyytiä odottamassa. Minua pyydettiin odottamaan. Istuin odottelemaan ja tajusin unohtaneeni kirjan huoneeseeni. Hieman harmitti, sillä rannalla olisi ollut niin hyvää aikaa lukea. Jonkun aikaa odoteltuani rantaan ilmestyi mies, joka oli myös matkalla Playa Rinconiin. Muita lähtijöitä ei tullut, vaikka vielä tovi odoteltiin. Niinpä vene lähti viemään vain minua ja tuota toista valkoihoista. Mies vaikutti aika hiljaiselta, emmekä puhuneet mitään toisillemme. Mies puhui espanjaa ja jutteli jonkun verran kipparimme kanssa.


Merenkäynti oli kovaa ja matka pienellä veneellä oli aika huikea isossa aallokossa. Kippari oli kuitenkin taitava ja jopa aivan kastumatta pääsimme perille. Sitten alettiin neuvottelemaan mihin aikaan palaamme takaisin. Matkatoverini puhui sekä espanjaa että englantia, joten oli helppoa sopia kipparin kanssa paluuaikaa. Sitä miettiessämme kysyin, mitähän kello nyt mahtaa olla. Matkatoveri kysyi sitä kipparilta ja toisti minulle kellon ajan... selvällä suomen kielellä! Hölmistyneenä totesin, että jaa, sinäkin olet siis Suomesta... Tuohon mies ihmetteli, että mitä, oliko hän tosiaan puhunut suomea. Niinpä niin, tyypilliset suomalaiset samassa veneessä. Muille ei puhuta, ennen kuin on pakko. :D Kävipä siinä jutustellessamme selväksi sekin, että mies oli kotoisin Lahdesta. Tänne asti piti tulla, että tapasi lahtelaisen!

Playa Rinconin ranta oli minulle pettymys. Se ei vastannut ollenkaan niitä odotuksia, mitä kaikista kuvauksista olin lukenut. Samaa sanoi tuo toinenkin suomalainen. Varmaankin yksi syy, miksi ranta ei säväyttänyt, oli tuo merenkäynti. Aallot löivät rajuina rantaan ja rantavesi oli täälläkin sameaa ja roskaista (luonnon roskaamaa). Mutta tulihan sekin nyt nähtyä ja ensimmäinen suomalainen reissun aikana tavattua.



Olimme sopineet Paulinen kanssa, että menemme illalla kylälle syömään ravintolaan, missä Robin on töissä. Pauline oli jo kylällä ja minä sain sinne kyydin Karinilta, joka oli menossa hakemaan jotain tavaroitaan sieltä. Tapasin Paulinen ravintolassa, mutta Robin ei ollut tullut vielä töihin. Pian Robin kuitenkin ilmestyi, mutta ei ollut vielä aloittamassa töitä, vaan liittyi meidän seuraamme jutustelemaan, ennen kuin häipyi vielä suihkuun päivän reissun jäljiltä ennen töiden aloittamista. Minä käytin tilaisuuden hyväksi ja lähdin käymään pankkiautomaatilla, joka oli kuitenkin rikki, enkä saanut nostettua rahaa seuraavan päivän ratsastusretkeä varten. Onneksi reissun pystyi maksamaan myös PayPalin kautta, joten en ollut pulassa ilman lisäkäteistä. Automaatilta lähtiessäni luokseni tuli rastatukkainen, nuori, musta mies. Pauline olikin kertonut hänestä jo etukäteen. Hänellä oli matkamuistomyymälä kadun toisella puolella ja hän toivoi minun tulevan katsomaan hänen myymäläänsä. Menin katsomaan, vaikka tiesin jo etukäteen, että mitään en sieltä osta. Yhtään ylimääräistä kannettavaa en rinkkaani ota. Mies esittäytyi Flavoriksi ja oli äärettömän ystävällinen. Hän tarjosi minulle maistiasen täkäläisestä jonkinlaisesta kansallisjuomasta, Mama Juanista.

Kun palasin ravintolaan, Robin oli palannut Paulinen luo ja heidän kanssaan oli toinenkin mies, Eric. Pian selvisi, että Ericin sukujuuret ovat Suomessa. Hänen isoisänsä oli suomalainen, Ukkola nimeltään. Ilta vierähti mukavasti Paulinen ja Ericin seurassa Robinin lähdetttä keittiön puolelle. Välillä hänkin piipahti seuraamme, kun ei ollut tilausta vetämässä. Syötyämme päätimme Paulinen kanssa kävellä rantaa pitkin takaisin La Haciendaan. Ilta oli säkkipimeä ja tähtitaivas uskomattoman upea! Onneksi meillä kummallakin oli hyvät taskulamput, joten matka pimeässä ei ollut mikään ongelma.

Ensimmäisestä illasta olin oppinut, että huoneesta on syytä pitää valot pois ja ikkunat kiinni illalla, jos ei halua ötökkölaumaa seurakseen. Niinpä tällä kertaa sain ötökkövapaan illan, lukuunottamatta kylppärissä majailevaa torakkaa, jonka onnistuin nitistämään vasta torstai-iltana. Jo toisen kerran sain myös huomata, että vaikka olin varannut vain vuodepaikan, sain itselleni koko huoneen koko ajaksi. 

Torstaiaamuna vuorossa oli hevosretki yhdessä Karinin kanssa. Karin järjestää retkiä ja on valmis lähtemään vaikka vain yhden ihmisen kanssa. Koska en ole ratsastanut kuin muutaman kerran, Karin piti minusta hyvää huolta ja kärsivällisesti opasti ja neuvoi kaikessa mahdollisessa. Kävimme ensin pyörähtämässä lähirannalla pienen lenkin, jonka varrella näin upean linnan, joka on kuulemma yksityinen viikonloppukoti. Varsinainen retkemme suuntautui Playa Madamalle, pienelle, syrjäiselle hiekkarannalle. Täälläkin aallot olivat niin kovat, että jätin uimisen väliin. Kiipesimme ylös näköalapaikalle, josta oli upeat näkymät rannalle ja merelle. Kävimme myös luolassa, jossa oli valtavasti lepakoita ja näimmepä siellä muutaman hurjan ison skorpionihämähäkin ja pienen pienen maaravun.




Ratsastusretken jälkeen lähdin vielä paikalliselle rannalle kävelemään tarkoituksenani kävellä siellä lähellä olevalle luolalle, jossa on yksi geokätkö. Otin muutaman reissajan mukaani jättääkseni ne kätköön. Luolalle kävellessäni kävelin kauniin, lähellä rantaa olevan talon ohi. Nurmikolla, palmun alla istui mies, joka yritti kovasti jutella minulle espanjaksi jotain. En ymmärtänyt ja jatkoin matkaa. Vähän matkan päässä pysähdyin ottamaan valokuvia ja mies ilmestyi paikalle. Hän selitti jotain vuorista ja mafiasta, joka ryöstäisi minulta tavarani. Hän kaivoi taskustaan kortin, jonka mukaan hän oli poliisi. Ajattelin hänen yrittävän tarjota minulle suojelusta matkalla luolalle, mutta jatkoin kuitenkin matkaani ja hän jäi paikoilleen.

Löysin luolan ja pienen etsimisen jälkeen kätkönkin. Sain jätettyä sinne neljä reissaajaa ja yhden otin sieltä matkaani mukaan. Palasin samaa reittiä takaisin ja tuo mies istui jälleen palmun alla. Kun tulin kohdalle, hän nousi ylös ja tuli juttelemaan. Mies oli äärettömän ystävällinen ja juttelimme monenlaista, vaikka yhteistä kieltä ei ollut. Mies esittäytyi Feliksi ja vinkkasi minut seuraamaan. Hän lähti kävelemään kohti tuota kaunista taloa. Menimme talon terassille, jossa oli pieni uima-allas. Feli näytti minulle, että voisin mennä uimaan. Hetken epäröin, mutta päätin kuitenkin mennä. Feli kävi laittamassa poreet altaaseen ja katosi hetkeksi taloon sisälle. Pian hän tuli takaisin ulos uimahousuissa ja liittyi seuraani altaaseen. Olin aivan otettu moisesta vieraanvaraisuudesta. Kysyin, onko talo Felin, johon hän totesi, että ei, hän on siellä vartijana. Talo oli nyt tyhjillään ja vasta joulun alla sinne tulisi väkeä.

Tähän kelpasi pulahtaa :)

Kovasti kiitollisena tästä hienosta kokemuksesta jatkoin matkaani takaisin La Haciendaan, tosin matkalla vielä hetkeksi jäin lukemaan rannalle.