lauantai 30. elokuuta 2014

Sukellus kroatialaiseen kulttuuriin

Tämä viikko avustuskeskuksessa on ollut oikein avartava kokemus ja todellinen näköalapaikka kroatialaiseen kulttuuriin. Tällä kertaa olen pysynyt vain avustuskeskuksessa enkä ole käynyt varsinaisella tulva-alueella ihmisiä tapaamassa. Täällä olen kyllä heitä, myös jo vanhoja tuttuja, tavannut. Varastossa on edelleen valtavat määrät jaettavaksi tarkoitettuja vaatteita ja muuta tavaraa. Alkuviikosta meillä oli kuusi ihmistä täyspäiväisesti varastohommissa ja kolme kentällä. Varastolla nauru raikui, kun iloiset naiset (ja miehet) löysivät laatikoista mitä hassumpia tai ihanimpia vaatteita ja niitä työn lomassa tietysti piti myös kokeilla. Fiilis oli välillä kuin muotinäytöksessä konsanaan! Naurun raikuessa töitäkin oli hurjan paljon hauskempi tehdä!

Ratimir ja Doc joulutunnelmissa, Mikaelan ihaillessa taustalla.

Edellisessä postauksessani mainitsin pitkät päivät. Nyt, kun täällä on ollut pidempään ja oppinut tämän päivärytmin, ei päivät lopulta niin pitkiltä tunnukaan. Aamulla heräilemme kahdeksan aikoihin yhteiseen aamuhartauteen ja aamiaiselle. Yhdeksän korvilla siirrymme varastolle/jakeluun ja aamupäivän työrupeama kestää puolille päivin. Lounastauko saattaa venähtää jopa kolmeen, ennen kuin siirrymme takaisin työn touhuun. Jossain vaiheessa illalla, yleensä kuuden ja kahdeksan välillä itse kukin käy etsimässä omaan tahtiin jotain syötävää ja palaa sen jälkeen töihin. Ensimmäiset alkavat valua iltapesulle kymmenen jälkeen, mutta viimeiset saattavat painaa töitä puolille öin, jopa yli. Itse olen katsonut parhaaksi suoda itselleni kunnon yöunet, niin jaksan tehdä töitä tehokkaammin sen ajan kun niitä teen.

Meidän loistavan positiivinen työtiimi saa työn tuntumaan niin mukavalta! Vähän väliä varastolla kuulee spontaaneja huudahduksia itselle tai jollekin toiselle osoitettuna. Vakisanastoa on esim. Bravo! Super! I love you! You are beautiful! Välillä sanoja terästetään lämpimällä halauksella tai moiskauksella poskelle. Mikäs siinä on töitä paiskiessa, kun palaute on näin mahtavaa ja kannustavaa :) Kroaateille positiivisen palautteen antaminen tuntuu olevan niin luonnollista! Toinen täkäläiseen mentaliteettin liittyvä huomio liittyy keskustelukulttuuriin. Ihmiset ovat kovia puhumaan. Minullekin täkäläiset puhuvat ummet ja lammet, vaikka en ymmärräkään mitään. Kun paikalliset puhuvat keskenään, kaikilla on hirveästi asiaa, äänenpainot kohoavat hyvin helposti ja ulkopuolisesta näyttää kuin siinä olisi kunnon riita kehkeytymässä. Kaikki puhuvat yhtä aikaa eikä kukaan näytä kuuntelevan. Kaikki ovat kuitenkin tyytyväisiä ja näin homma täällä sujuu!

Oma tehtäväni varastolla on muotoutunut pääasiassa vaatteiden kokojen mittaamiseksi ja niiden järjestämiseksi esille kokojen mukaan. On siinä jo eräitä tuhansia vaatekappaleita käsieni kautta kulkenut! Työolosuhteet vaan valitettavasti eivät ole erityisen ergonomiset, minkä olen saanut kropassani tuntea. Selkä on ilmoitellut tasaiseen tahtiin olemassaolostaan ja keskiviikkoiltana huomasin oikean käden käsivarren alkavan kipeytyä uhkaavasti ranteen ja kyynärpään välistä. Niinpä keskiviikkoiltana nukkumaan mennessä päätin ottaa vähän tujumman särkylääkkeen kipuja helpottamaan. Yön nukuinkin oikein hyvin ja selkä tuntui oikein hyvältä. Aamulla ylös noustessa oli vähän hutera olo, mutta en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Söin aamiaisen ja lähdin töihin. Käsivarsi oikutteli aika ikävästi, joten kyselin, mistä lähin apteekki löytyy. Olisin hakenut kylmägeeliä tai -spraytä kipua lievittämään. Apteekkia ei lähistöllä ole, eikä varaston lahjoitustavaroistakaan apua löytynyt, joten purin hammasta ja jatkoin töitä. Jonkin ajan kuluttua tunsin, kuinka tuskan hiki alkoi pukata pintaan ja aloin voida pahoin. Ehdin juuri sopivasti vessaan tyhjentämään vatsan sisällön yläkautta (enimmäkseen vettä) suoraan pönttöön. Olo hieman helpotti, mutta päätin kuitenkin pitää pienen huilitauon vaakatasossa. Jonkin aikaa pötköteltyäni lähdin takaisin töihin, mutta kovin kauaa en pystynyt jatkamaan, kun jouduin luovuttamaan ja palaamaan pötköttelemään. Oli jo lounasaika, mutta ajatuskin ruuasta sai voimaan pahoin, joten nukuin lähes kolme tuntia ja lähdin taas yrittämään työntekoa. Hetken aina pystyi tekemään, mutta sitten oli pakko käydä huilimassa. No, saipahan käsikin siinä lepoa.

Illalla, kun Ratimir palasi tiiminsä kanssa kentältä, kysyin, toiko hän minulle kylmäsprayta. Eipä ollut muistanut. Niinpä hän auttavaisena ihmisenä koitti keksiä, millä käden kipua lievittäisi. Pakastinta meillä ei ole, joten pakastevihannespussiakaan ei ollut käytettävissä. Jääkaapista löytyi kuitenkin lasisia säilykepurkkeja, joten paprikapurkki pääsi uuteen käyttötarkoitukseen toimittaessaan jääpussin virkaa :) Ratimir ihmetteli kovasti tätä suomalaista meininkiä, että töitä tehdään, vaikka välillä käydään oksentamassa ja käsikin on kipeä. Hän lupasi teipata minut seuraavaksi päiväksi sänkyyn lepäämään, jos en muuten ymmärrä huilia :D

Paikalliset ihmiset selvästi arvostavat Adran täällä tekemää työtä, sillä ihan päivittäin meille tuodaan mitä ihanampia herkkuleivonnaisia, hedelmiä ja lahjoja varastolle. Naapurin rouva kantaa puutarhastaan kaikkea mahdollista tuoretta syötävää meille ja tekipä hän yhtenä päivänä jopa koko lounaan. Tosin itse olen jotakuinkin kokkaillut omat ruokani ja onnistunut nuo leivonnaisetkin välttämään, kun tarjolla oleva ruoka on aina liharuokaa ja leivonnaisissa on vehnää, josta vatsani ei tykkää. Luulenpa, että kaikkinensa on vain hyvä, että en hirveästi täällä täkäläisiä ruokia/herkkuja voi syödä, sillä ne saattaisivat altistaa vaikka mille pöpöille, kun nämä olot täällä eivät kovin hygieeniset ole.

Durda ja meille tuotu täytekakku.

Naapurin rouvan valmistama lounas.

Yhtenä iltana en kyllä voinut vastustaa kiusausta... Mikaela oli tiimissämme alkuviikon ja kun hänen vanhempansa tulivat häntä hakemaan kotiin, äiti toi herkullisia leivonnaisia, joista minäkin sitten toisesta pienen palan maistoin. Oli se aivan ihanaa! Mutta siinä kun istuimme pöydän vieressä, äiti soitti jostain syystä kännykästään pätkän yhtä laulua. Jäin aivan ihmeissäni kuuntelemaan. Laulu oli kroatiankielinen, mutta sävel oli enemmän kuin tuttu! Meillä laulu tunnetaan Hämäläisten lauluna - laulu, joka lapsuudessa tuli hyvin tutuksi, Hämeessä kun lapsuuteni vietin. Kysyin, mikä laulu tuo on. Laulu on täällä hengellinen laulu, jota lauletaan paljon kirkoissa. Kun kerroin heille, mistä minä laulun tunnen, oli hämmästys melkoinen.

Tänä aamuna heräsin tunnustellen oloani. Hyvältä tuntui muuten, mutta käsi oli kipeä. Ihan tuli ikävä Perttiä :) Vähän olisi kaivannut hoitoa ja itsehoito-ohjeita. Mutta päätin sitten ottaa tämän päivän iisisti, kirjoitella blogia ja käydä kaupassa tekemässä ruokaostoksia viikonlopun varalle. Aloitinkin blogin kirjoittamisen ja sitten tuli mieleen, että käynpä varaston puolella ottamassa muutaman kuvan blogiin. Se oli virhe... Kun astuin varaston ovesta sisään ja näin valtavat vaateröykkiöt, jotka odottivat mittaamista ja esille laittoa, en yksinkertaisesti voinut jättää niitä siihen. Niinpä suuntasin lääkevarastolle etsimään sidettä, kietaisin tiukan siteen käteen ja pyysin apua isompien kantamusten kanssa. Tiimiin eilen liittynyt Mikael auttoikin mielellään ja näin huomasin jälleen olevani täydessä työn touhussa.

Ihana, nauravainen Maria ja Mikael vaateröykkiöiden kimpussa.

Lounastauko tuli yllättävän nopeasti ja kokkailin siinä itselleni sapuskat riisistä ja pavuista. Kylläpä tuntui hyvältä, kun ruoka taas maistui! Lounaan jälkeen oli kovasti virtaa palata töihin, mutta siinäpä tuli mutka matkaan. Varaston avaimet oli kateissa ja ovi lukossa. Avaimia ei löytynyt mistään, eikä kukaan tiennyt, kuka oli oven lukinnut. Lukko on järeä munalukko, jonka saa lukkoon vain sillä hukassa olleella avaimella. Etsimme joka paikasta, eikä avainta löytynyt. Siinä vaiheessa minä päätin hyödyntää hetken ja lähdin kauppareissulle. Kauppaan on matkaa ehkä kilometrin verran ja ihanan lämpimän auringonpaisteen helliessä lähdin matkaan. Täällä ihmisillä on tapana istuskella talojensa edessä kadun varrella juomassa kahvia tai muuten vaan aikaa viettämässä. Yhden talon edessä istui nainen kahvikuppi kädessään. Kun pääsin hänen kohdalleen, tervehdin häntä paikallisella tervehdyksellä ja siinä samassa huomasin, että nainenhan on vanha tuttu varastolta. Hän oli siellä useammankin kerran käynyt ja kovasti aina yritti jutella, vaikkei meillä yhteistä kieltä olekaan. Nytkin hän pysäytti minut ja kysyi puhunko saksaa. Täällä vanhempi väki osaa paremmin saksaa kuin englantia. Ei siitäkään meille yhteistä kieltä löytynyt, mutta silti hän olisi kovasti tarjonnut minulle kahvia. Ihania nämä ihmiset täällä!

Löysin pienestä kaupasta vähän tuoretta syötävää viikonlopun varalle ja palasin takaisin varastolle. Siellä olikin täysi tohina päällä ja ovet auki! Kun kysyin, mistä avaimet löytyi, sain kuulla, että ne olivat varastossa sisälllä. Ovi ei ollutkaan lukossa - se vain näytti siltä. Lukko oli visusti lukossa, mutta kettinki, jossa lukko riippui, oli vain toisen ovenpuoliskon kahvassa kiinni. Jälleen geokätköilijä minussa nosti päätään ja totesi, että niinpä niin, olisihan sinun pitänyt se muistaa, että kaikki ei ole sitä miltä se näyttää... Olin nimittäin käynyt itsekin sen lukon toteamassa jo aikasemmin olevan lukossa, mutta enpä sitten hoksannut, ettei se lukinnut ovia.

Illan myötä talon väki väheni melkoisesti. Meitä jäi avustuskeskukseen vain kolme viikonlopuksi. Yläkerran huonekin tyhjeni ja kysyin Durdalta, voisinko saada sieltä pöytälampun laatikkohuoneeseeni, missä ei ollut sellaista. Durda totesi, että toki voit, mutta voit myös muuttaa yläkertaan, jos haluat. Heh, jos haluan :) Siltä seisomalta aloin muuttopuuhiin ja nyt mulla on taas oma huone. Ensi yönä ei siis tarvitse nukkua koko yötä korvatulpat korvissa vaan riittää, kun pitää ne käden ulottuvilla aamua ja kukkojen herätystä silmällä pitäen.

Tänään, tai oikeastaan jo eilen, sain Suomestakin huippu-uutisia. Jätin autoni ystävälleni myytäväksi, kun se ei mennyt kaupaksi ennen lähtöäni. Nyt auto on myyty, joten siltäkin osin yksi asia taas loksahti paikoilleen! Nyt on mielenkiintoista nähdä, mitä viikonloppu täällä keskellä ei mitään tuo mukanaan. Ainakin saa levätä ja ladata akkuja tulevan viikon työrupeamaa varten!

tiistai 26. elokuuta 2014

Pakko painaa pitkää päivää... vai onko?

Zagrebissa vietetyn "turisti"viikon ja rennon viikonlopun jällkeen eilen palasin takaisin tulva-alueelle. Viikonloppu tarjosi niin sadetta kuin aurinkoa. Lauantaiaamuna pikainen vilkaisu ulos laittoi kaivamaan sadeviitan esiin. Kirkkomatka fillarilla oli siis kostea. Kirkolle päästyäni olin törmätä kadulla kirkkoon menossa olevaan mieheen. Hän antoi kohteliaasti tilaa, mutta hämmästyikin suuresti, kun sanoin, että miinäkin olen menossa kirkkoon. Kysyin, mihin voisin jälttää fillarini turvallisesti ja hän totesi, että viedään se kirkkoon sisälle. Täällä oikeasti kerta toisensa jälkeen hämmästyttää se, että fillarit viedään sisälle. Mies auttui minua kantamaan pyörää portaat ylös ja sisään kirkon ovesta. Vasta kun oli hitusen liian myöhäistä tajusin, että kirkon eteisessä oli kokolattiamatto, jossa komeili välittömästi märät renkaan jäljet... Äkkiä nappasin pyörän kantoon ja vein sen vessaan, missä ei ollut kokolattiamattoa :)

Oli mukava mennä jo tuttuun kirkkoon, missä tapasin jälleen uudet ystäväni Markan ja Jakobin. Marka tulkkasi minulle Jakobin avustaessa kännykän sanakirjan kanssa, jos joku sana oli hukassa. Jumiksen jälkeen sain kutsun Markan ja Jakobin luo lounaalle. Siinä syödessämme ja jutellessamme selvisi, että tämä nuoripari viettää hälitään kuukauden päästä. He myös kertoivat, että Markan kastejuhlaa vietetään vielä ennen häitä. On ollut todella ilo tutustua tähän ihanaan pariskuntaan, joka on ottanut minut muitta mutkitta osaksi seurakuntaperhettä.

Sunnuntaiaamuna suuntasin jälleen sunnuntaimarkkinoille/kirpputorille. Haaveilin löytäväni vielä pienen  kattilan wokkipannuni kaveriksi helpottamaan ruuanlaittoa. Onnistuinkin kirpparipuolelta sellaisen sopuhintaan (30 kunaa eli n. 4 €) löytämään. Aamulla aurinko paistoi jo täydeltä taivaalta, mutta ilma oli vielä vähän viileä yön jäljiltä. Niinpä puin kiltisti t-paidan ja caprit päälleni markkinoille lähtiessäni. Vaan eipä tarvinnut kauaa markkinoita kiertää, kun sai todeta, että ihan liikaa oli vaatetta päällä. Aurinko lämmitti niin tehokkaasti. Niinpä kotiin päästyäni varustus vaihtui toppiin ja sortseihin ennen kun matka jatkui rautatieasemalle hankkimaan junalippua valmiiksi maanantaiaamua varten. 



Zagrebin päärautatieasema on ulospäin hieno vanha rakennus ja siksipä ensimmäisellä kerralla siellä käydessäni olikin melkoinen yllätys, kun aseman alta löytyi alikulkukäytävä täynnä kauppoja, aivan kuin Hesassa konsanaan. Ostin lipun ja kävin etsimässä oikean laiturin ja reitin laiturille. Kellon kanssa otin aikaa, kuinka kauan menee aikaa bussipysäkiltä laiturille, kun aamulla olisi aika tiukoilla, ehdinkö bussilta junaan. Kellotin myös bussin ajoajan aseman ja kotipysäkin välillä. Totesin, että sunnuntaina vähässä liikenteessä ei olisi mikään ongelma ehtiä bussilla junaan, mutta maanantaiaamun liikenne voi olla yhdeksän aikaan aika paljon vilkkaampaa, joten päätin olla ottamatta riskiä ja kävelisin asemalle, vaikka matkatavarat onkin mukana.

Rautatieasemalta ajattelin suunnata kotiin ruuanlaittoon, kunhan matkalla ensin poikkeaisin kaupassa. Vaan enpä ole vielä näitä täkäläisiä aukioloaikoja oppinut, kun nuo lähikaupat menevät kiinni jo puolenpäivän jälkeen viikonloppuisin. Niinpä ei auttanut muu kuin suunnata vielä muutaman kilometrin päähän ostoskeskukseen, joka on auki iltamyöhään. Ja mikäs siinä oli fillaroidessa auringon helliessä paisteellaan. Kun vihdoin ajelin kotia kohti, katselin Zagrebin kaupungin ylle ja vuorille kerääntyneitä tummia pilviä, jotka näyttivät upeilta kauempaa katsellessa auringon yhä lämpimästi paistaessa. Kotona aloin ruuanlaittoon ja avasin isot ikkunat. Ei mennyt kuin hetki, kun ikkunan takana olevat puut alkoivat huojua rajusti tuulessa, aurinko katosi pilven taakse ja pian sadepisarat putoilivat ikkunalaudalle. Olin oikein tyytyväinen, että olin jo kotona!

Maanantaiaamuna suuntasin matkatavaroideni ja eväsrepun (siis ihan oikeasti reppu täynnä ruokaa!) kanssa kohti rautatieasemaa. Matkaa sinne on vajaa kolme kilometriä, joten sain mukavan aamulenkin ja raitista ilmaa siinä sivussa. Junassa oli kuuden hengen kabinetteja ja oikein vanhanajan meininki. Kuulutuksia oli turha toivoa, joten tarkkana sai olla, että jäi oikealle asemalla kyydistä. Hyppäsin junasta Sisakissa, jossa Ratimir-pastori oli vastassa ja yhdessä jatkoimme matkaa Slavoniaan - Ratimirin ensin hieman esiteltyä minulle kotikaupunkiaan. Kävimme mm. katsomassa vanhaa kaupunkia, joka osoittautui linnoitukseksi, jossa on aikanaan torjuttu turkkilaisten hyökkäys.


Automatka Slavoniaan sujui rattoisasti. Ratimir on mies, jolla juttua riittää, joten aika kului tarinoidessa. Zupanjasta poimimme kyytiin myös Tamaran, joka oli ollut viettämässä viikonloppua muualla ja palasi vielä viikoksi vapaaehtoishommiin ennen opintojensa jatkumista. Meillä oli Zupanjassa tunnin verran aikaa ennen Tamaran junan tuloa ja Ratimir käytti ajan hyväkseen...


Oli oikein mukava palata avustuskeskukseen näkemään, mitä täällä on viikon aikana tapahtunut. Laatikkovuori mukavasti taas pienentynyt ja uutta vapaaehtoisporukkaa oli ilmestynyt paikalle. Tällä kertaa minulle löytyi petipaikka alakerrasta "laatikkohuoneesta". Oma privaattihuone yläkerrasta oli saanut uuden asukkaan, joten nyt eletään sitten kommuunielämää. 

Illalla pääsin samantien työn touhuun. Joskus kymmenen jälkeen totesin, että nyt kyllä mulle riitti tältä päivältä. Toiset vielä jatkoivat varastolla puurtamista, mutta mun kroppa huusi unta. Ensin tosin piti päästä suihkuun huuhtomaan päivän pölyt pois. Suihkussa sain todeta, että se siitä lämpimästä vedestä... Onhan sitä Afrikassa tullut totuttua kylmiin suihkuihin. Lopulta kömmin Tamaran viereen yhteiseen laatikkohuoneeseemme vain todetakseni, että ei se uni noin vaan tullutkaan. Korvatulpat sai kaivaa käyttöön, kun väki varastolta vihdoin valui nukkumaan.

Huonosti tuli yö kaikkinensa nukuttua. Vilu meinasi yllättää, joten pariin kertaan yön aikana lisäsin vaatetta päälle. Aamulla oli kaikkea muuta kuin levännyt olo. Niinpä aamupäivä varastolla tuli tehtyä töitä aikalailla omissa oloissa ja hissukseen. Väsymys ja minä kun ei olla hyvä yhdistelmä... Onneksi nyt lounastauolla on aikaa vähän hengähtää. Taidanpa tehdäkin seuravaksi Tamaralle seuraa höyhensaarille ainakin hetkeksi. :)

lauantai 23. elokuuta 2014

Kiitos ja yksi pieni toivomus... :)

Iso kiitos teille kaikille, jotka blogiani luette ja muistatte minua viestein tänne Zagrebiin! Olin aivan hämmästynyt, kun huomasin laskurin näyttävän jo yli tuhatta vierailua blogissani... Tuntuu tosi hyvältä, kun tietää, että on paljon ihmisiä, jotka seuraavat matkaani ja odottavat uusia kuulumisia. Itse olen bloggaajana täysi keltanokka ja moni lukijoistakin on viestitellyt minulle, että ei ole onnistunut kommentoimaan blogiani. Valitettavasti en osaa auttaa tuossa ongelmassa, ehkä joku niistä lukijoista osaisi, jotka ovat osanneet kommentoida...

Yksi pieni toivomus minulla olisi teille lukijoilleni... Olisi tosi kiva tietää, ketkä kaikki blogiani seuraavat. Sivun alalaidassa on kohta, josta voi liittyä blogini lukijaksi. Olisin kovasti kiitollinen, jos mahdollisimman moni teistä liittyisi blogini "jäseneksi". Silloin kommentointikin ymmärtääkseni onnistuu vaivattomammin.

Sellaiseen kummalliseen ilmiöön olen tässä viime päivinä törmännyt, että yhä useammin yllätän itseni ajattelemasta englanniksi :) Äkkiä sitä näköjään ympäristöönsä sopeutuu. Silti on ollut aivan ihanaa, kun muutamana iltana tällä viikolla on saanut puhua ihan selvää suomea skypetellessä ystävien ja kotiväen kanssa. Tämä nykytekniikka on kyllä mukavaa, kun voi käytännössä ilmaiseksi pitää yhteyttä mistä päin maailmaa tahansa ystäviinsä! Ihanaa viikonloppua toivottelen teille kaikille ja mielelläni kuulen teidänkin kuulumisia! :)

perjantai 22. elokuuta 2014

Hengailua turistina

Kylläpäs tämä elely täällä Zagrebissa on hassua. Kolme päivää olen nyt hengaillut kotosalla artikkelin parissa ja leikkinyt vuoroin turistia, vuoroin paikallista asukasta. Ilmeisesti täkäläisille menen ihan paikallisesta, kun niin moni on alkanut jutustelemaan mulle sujuvasti kroatiaksi. Ja kyllähän minä sujuvasti kuuntelen, vaikken mitään ymmärräkään :) 

Eilen aamulla sain mieluisan tekstarin. Täkäläinen pomoni kysyi, haluaisinko palata tulva-alueelle viikoksi tai pariksi. Olivat kuulemma siellä kertoneet, että he tarvitsevat minut sinne ratkaisemaan kaikki varastoon liittyvät ongelmat. Dudra oli sanonut, että minä olen ollut paras apulainen siellä :D Mieluustihan minä sinne palaan. Siellä ainakin tietää tekevänsä jotain oikeasti hyödyllistä! Jotenkin kun tuntuu siltä, että en mä tänne artikkeleita tullut kirjoittamaan vaan tekemään jotain, mistä on todella hyötyä. Sunnuntaina tai maanantaina siis suuntaan takaisin Slavoniaan ja tällä kertaa pääsen testaamaan Kroatian rautateiden toimivuuden.

Viime yönä ei nukkumisesta tahtonut tulla mitään. Nukkumaanmenokin venähti aamutuntien puolelle, kun innostuin niin surffailemaan Fidzin majoitusmahdollisuuksia ja muutenkin suunnittelemaan reissuani täältä eteenpäin. Kun yhden aikaan päätin vihdoin siirtyä Höyhensaarille, pääsinkin sen sijaan todistamaan upeata luonnon valo- ja äänishowta. Asuntoni ikkunasta aukeaa hyvä näkymä Zagrebin ylle ja salamat leikkivät taivaalla valaisten yötaivaan upeasti. Mahtava jyrinä säesti näytöstä. Aikani tuota ihailin, ennen kuin lopulta painoin pään tyynyyn. Vaan eipä se uni tullutkaan. Ukonilma jatkui ja jatkui. Sade piiskasi ikkunoita välähdysten ja jyrinän jatkuessa loputtomiin. Kolmen aikaan vielä katselin kelloa ja olin tyytyväinen, ettei aamulla tarvitsisi lähteä mihinkään.

Iltapäivällä - kunnon päikkärit ensin nukuttuani - hyppäsin fillarin selkään ja suuntasin keskustaan, johon on asunnoltani 3,5 km. Zagreb on mukava kaupunki fillarointia ajatellen, sillä kevyenliikenteen väyliä on paljon ja autoilijat kunnioittavat suojateitä hienosti. Keskustassa pistin pyörän parkkiin ja lähdin ihan turistimeiningillä katselemaan, mitä kaikkea sieltä vielä löytyykään. Kävin jopa infopisteellä hakemassa uuden kartan itselleni, kun ensimmäinen alkaa olla jo aika kulahtanut rankan käytön seurauksena. Tein mä kyllä yhden ihan oikean hankinnankin asumismukavuuttani lisätäkseni... Ostin nimittäin pöytälampun, ettei illalla tarvitse pitää kattovaloa, vaan saa vähän tunnelmallisemman valaistuksen. Ja tietty, ettei nukkumaan käydessä tarvitse enää nousta sammuttamaan valoja, vaan lamppu on käden ulottuvilla.

Kotiin palatessani suuntasin pyörän kanssa totuttuun tapaan hissille ja jo toisen kerran sattui niin, että samaan aikaan siinä oli joku muukin hissiä odottamassa (siis minähän käytän hissiä vain silloin, kun mulla on pyörä mukana, sitä kun ei jaksa kantaa neljänteen kerrokseen). Täällä tuntuu olevan ihan luonnollista, että ihmiset vievät fillarin hissillä asuntoonsa. Tämä nainen kun kysyi heti, otanko pyörän hissiin ja teki tilaa minulle ja pyörälleni. Ja löytyihän tästäkin talosta vihdoin edes yksi ihminen, joka puhuu englantia!

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Kysymysmerkkejä ilmassa

Geokätköillessä yksi ensimmäisten asioiden joukossa opittavia juttuja on se, että kaikki ei suinkaan ole sitä miltä se näyttää. Näin se on monessa muussakin asiassa elämässä. Kaksi viikkoa olen nyt ollut Kroatiassa ja kolme kuukautta olisi vielä edessä. Vaan onko todella, se jää nähtäväksi. Eilen palasin toimistolle tulva-alueen reissuni jälkeen toteamaan, että asiat täälllä on pahasti pielessä. En todellakaan tiedä, mitä täällä oikeasti on tapahtumassa, mutta sen voin nähdä, että se ei ole mitään kaunista. Olo oli todella ahdistunut, kun iltapäivällä toimistolta lähdin. Onneksi minulla on nyt artikkelien kirjoittamista, niin ainakaan pariin päivään ei tarvitse mennä toimistolle, vaan voin tehdä työni kotona.

Koska toimistolla alkoi ahdistaa ja nällkäkin oli melkoinen, päätin hemmotella itseäni ja käydä testaamassa yhden Zagrebin vegeravintoloista. Vege Hop -ravintolassa on joka päivä tarjolla päivän menu, jonka päätin ottaa, kun ajattelin saavani sen nopeasti eteeni. Niin sainkin. Hetkessä edessäni oli maukas alkukeitto, jonka jälkeen vuorossa oli neljän ruokalajin pääruoka ja salaatti. Ei ollut kyllä hajuakaan, mitä söin, mutta hyvää se joka tapauksessa oli! :) Aterian kruunasi vielä jälkiruuaksi tarjottu vastapuristettu vesimelonimehu. Kun maksun aika tuli, pääsin ensimmäistä kertaa hyödyntämään reissua varten hankkimaani kansainvälistä opekorttiani, jolla sai 10% alennuksen aterian hinnasta. Luulenpa, että Vege Hopissa tulee käytyä vielä useammankin kerran... Sen verran hyvää ruoka oli ja listalla näkyi olevan paljon sellaista, mitä haluan päästä maistamaan.

Tänä aamuna nautin kiireettömästä aamusta, kun ei tarvinnut lähteä minnekään. Kaikessa rauhassa laittelin aamiaiseni, josta on täällä muodostunut makumatka lapsuuteen. En nimittäin muista, että aikuisiällä olisin ennen tänne tuloani banaanipuuroa syönyt. Lapsena sitä tuli syötyä usein. Resepti on yksinkertainen; muusaa banaani lautaselle, sotke sekaan kaurahiutaleita, kostuta haluamallasi nesteellä (minulla se on omenamehu) ja nauti. Täällä olen terästänyt puuroani vielä auringonkukansiemenillä.

Päivän urakkana oli kirjoittaa artikkeli tilanteesta tulva-alueella tällä hetkellä ja ADRA:n siellä tekemästä työstä. Ja tietysti englanniksi. Sitä artikkelia olen huolella vääntänyt, enkä ole vielä siihen tyytyväinen. Täytynee nukkua yön yli ja palata siihen tuorein aivoin huomenna. Illan suussa totesin, että turha sitä on väkisin yrittää vääntää ja päätin lähteä vähän ulkoilemaan. Suuntasin askeleeni kohti 3,5 km päässä sijaitsevaa ostoskeskusta, johon en vielä aikaisemmin ollut tutustunut. Puolet matkasta sain kävellä joen penkereellä kulkevaa kevyenliikenteen väylää pitkin. Penger on suosittu lenkkeilijöiden, pyörälilijöiden ja ulkoilijoiden keskuudessa. Tänään kohtasin niin hellyyttävän näyn, kun yksi mies juoksi ohitseni ja hänen perässään juoksi kolme pientä koiraa :)


Ostoskeskus oli tyypillinen länsimainen shoppailupaikka. Sieltä löytyi kaikki tavalliset vaateketjut, kenkäkaupat, krääsäliikkeet ja urheiluliikkeet. Pohjakerroksesta löytyi iso Konzum-ketjun ruokakauppa ja Bio-Bio -kauppa, joka myy luomu- ja terveysruokaa. Bio-Biosta tein löytöjä! Mukaan lähti chian siemeniä ja macajauhetta. Huomenaamulla banaanipuuro saa siis uutta terästystä :) Ja vihdoin viimein onnistuin löytämään täältäkin raakasuklaata! Suomesta mukana tuomastani kun söin viimeisen palan eilen. Konzumista saattaa tulla jatkossa se paikka, jossa käyn isommat ruokaostokset tekemässä. Valikoimat oli laajat ja tänään kotiintuomisina oli mm. aitoa, alkuperäistä Wasa-näkkäriä! Monessa kaupassa olen täällä Wasa-näkkäriä kyllä nähnyt, mutta niihin kaikkiin on sotkettu vehnäjauhot mukaan, joten ne ovat jääneet kauppojen hyllyyn. Sellaiseen hassuun juttuunkin olen täällä törmännyt, että kaupasta voi ostaa valmiiksi siivutettuja juustoja, jotka on siivutettu ja pakattu kaupassa. Kilohinta on sama kuin kokonaisen palan ostaessa. Koska en ole ainakaan vielä tullut hankkineeksi juustohöylää, olen ollut kovasti tyytyväinen valmiiksi siivutettuihin juustoihin. Lisäksi olen keksinyt hyvän käyttötarkoituksen niiden pakkaamiseen käytettäville styroxalustoille... Tietenkään minulla ei ole täällä leikkuulautaakaan, joten nuo styroxlevyt ovat saaneet toimittaa leikkuulaudan virkaa ja hyvin ovat toimineet! Enpä taida enää harkitakaan laudan ostamista :)


Auringon jo laskiessa suuntasin löytöjeni kanssa takaisin kotiin herkuttelemaan aidolla ruisnäkkärillä! Olo täällä tuntuu jotenkin jo niin kotoisalta, että täällä on oikeasti mukava olla, vaikka ympärillä monta kysymysmerkkiä leijuukin. Asioilla on kuitenkin tapana aina järjestyä ja avoimin mielin kun reissuun on lähtenyt, niin tuleepa eteen mitä tahansa, seikkailu jatkuu! :D

maanantai 18. elokuuta 2014

Seikkailumatka Serbiaan

Kun viikko sitten sovin reissusta Belgradiin Heritage Singersien konserttiin, en osannut kuvitellakaan, mihin olin lähdössä mukaan... Aamulla pakkasin evästä ja juotavaa repuun päivän varalle. Olihan edessä pitkä päivä. Bussin lähtöaika oli aamukymmeneltä ja oletettava paluuaika jossakin aamuyön puolella, voisi mennä jopa kolmen korville. Hyvissä ajoin suuntasin kirkolle, mihin olin sopinut treffit reissun järjestäjän, Darkon, kanssa. Siitä menisimme yhdessä bussin lähtöpaikalle, joka olisi lähellä kirkkoa. Suurin piirtein tiesin paikan, kun se oli minulle kartasta näytetty, mutta Darko ehdotti, että tapaisimme kirkolla. Se sopi minulle. Kirkolle päästyäni lähetin tekstarin Darkolle, koska oli vähän etuajassa sovitusta ja kerroin odottavani häntä ulkona. Ei vastausta. Sovitun tapaamisajan mentyä päätin soittaa. Ei vastausta. Katselin kelloa ja totesin, että ei tässä onneksi ole vielä mikään kiire. Yritin hetken päästä uudelleen. Ei edelleenkään vastausta. Vartti ennen bussin lähtöaikaa päätin lähteä etsimään lähtöpaikkaa. Paikalla, mikä minulle oli kartalta näytetty, oli vain tyhjä pikkubussi, eikä ketään mailla halmeilla. Muita busseja ei näkynyt missään. Kello oli viittä vaille ja aloin jo miettiä, että näinköhän tämä reissu meni sivu suun. Lähdin jo kävelemään takaisin kirkolle päin, mutta katselin taakse jatkuvasti. Yhdestä kohdasta huomasin seuraavan kadun varrella bussin nokan ja ihmisiä parveilemassa bussin ympärillä. Pikavauhtia suuntasin bussille ja helpotus oli suuri, kun näin Darkon bussin vieressä. Hän oli hieman hämmentyneen oloinen nähdessään minut. Selvästikin hän oli täysin unohtanut minut... En ollut edes hänen nimilistassaan. Onneksi bussissa oli kuitenkin tilaa, joten matka kohti Belgradia alkoi.

Ilokseni bussissa oli tuttuja. Jo bussin ulkopuolella minulle tuli esittäytymään vanhempi herra, joka kertoi olevansa Danielin (joka haki minut lentokentältä) isä. Bussissa oli huomasin myös Danielin olevan reissussa mukana. Hän tulikin kyselemään tuntemuksia tulva-alueelta ja oli kovasti iloinen saadessaan nähdä kaikki kuvani alueelta.

Menomatka sujui leppoisasti. Matkan aikana pidettiin pienimuotoinen bussijumis ja pitkästä aikaa pääsi kokemaan sen fiiliksen, kun joku ottaa kitaran käteen ja koko bussillinen ihmisiä yhtyy lauluun!


Rajalle päästyämme kauhistelimme autojonoa, mikä Serbian puolelta oli jonottamassa tulliin. Täällä kun on elokuu parasta loma-aikaa, matkailijoita on liikkeellä paljon. Totesimme siinä, että onneksi olemme menossa toiseen suuntaan ja että yöllä kun palaamme, ruuhka on varmasti jo purkautunut. Serbian tullissa tullimiehet totesivat, että yhden matkalaisemme henkilökortti oli vanhentunut ja mikään ei auttanut, tämä nainen joutui jäämään tulliin odottelemaan paluutamme. Tosi kurjaa hänelle :(

Olimme perillä Belgradissa pari tuntia ennen konsertin alkua. Olin jo etukäteen varautunut, että jos vähänkin jääl aikaa, käyn etsimässä lähimpiä geokätköjä, että saan Serbiankin kätkökartalleni. Lähimmät kätköt olivat Savan rannalla. Ensimmäinen ei suostunut löytymään, joten suuntasin toiselle, jonka löysinkin pian, mutta se käsiin saaminen ollutkaan ihan helppoa. Olisi pitänyt olla huomattavasti pienemmät kädet, jotta sen olisi saanut vaivatta ongittua esiin piilostaan. Lopulta onnistuin kepin avulla saamaan sen sellaiseen paikkaan, mihin sitten ujutin käteni ja sain kuin sainkin purkin käteen. Vähän siinä kyllä tuli naarmuja käsiin, mutta onneksi oli käsidesipullo mukana, niin sai naarmut putsattua.


 Näkymä Sava-joen sillalta Belgradiin.

Paluu kätköltä konserttipaikalle olikin sitten jännittävä seikkailu... Sava Center oli ihan kivenheiton päässä, mutta joen rannasta ei siltä kohdalta mennyt sinne virallista tietä. Lähdin etsimään sinne mahdollisesti vievää kävelytietä tai polkua. Löysinkin lupaavalta näyttävän polun pään. Polku meni osittain sillan alla huonokuntoisen asutuksen vieressä Polulla tuli vastaan kaksi nuorta miestä tupakkaa poltellen. Juuri ennen kuin olisimme kohdanneet, miehet kääntyivätkin takaisin samaan suuntaan, josta olivat tulossa ja johon minä olin menossa. Hieman ihmettelin syytä heidän täyskäännökseen. Kävelin heidän perässään ja jätin vähän välimatkaa. Polku vei syvemmälle slummilta näyttävän asutuksen ja pienen metsikön välliin. Pieni pelon häivähdys käväisi jossan mielen perukoilla ja hiljaa mielessä rukoilin, että pelkoni olisi turhaa. Onneksi se olikin! Hyvin pian edessä aukeni näkymä Sava Centerille ja jälleen sain huokaista helpotuksesta.

Itse konsertti tarjosi eräänlaisen aikamatkan menneisyyteen, takaisin teinivuosille. Se oli aikaa, jolloin C-kasetit olivat kova sana. Kavereiden kopiomilta C-kaseteilta tehtiin kopioita itselle ja Heritage Singers oli yksi niistä, joiden musiikkia minullakin oli kopion kopion kopiona :) Liput konserttiin olivat ilmaiset, sillä konsertin sponsoroi amerikkalainen pariskunta, joka näin haluaa tukea yhden hienon musiikkiryhmän toimintaa.


Konserttitilanne oli jotain aivan muuta kuin mihin Suomessa on tottunut. Sali oli iso ja hieno. Sinne mahtui viitisen tuhatta ihmistä. Paikalla oli noin 4000. Konsertin piti alkaa seitsemältä. Siihen aikaan ihmiset kyllä tulivatkin saliin, mutta jäivät parveilemaan käytäville ja juttelemaan tuttujen kanssa. Koska esiintymässä oli adventisteista koostuva ryhmä, paikalla oli valtavat määrät adventisteja kaikkialta entisen Jugolavian alueelta. Kaikilla tuntui olevan tuttuja joka puolella. Vartin yli soittajat tulivat lavalle ihmisten yhä parveillessa käytävillä. Vasta kun juontaja tuli lavalle, väki malttoi siirtyä istumaan paikoilleen. Missään vaiheessa salivaloja ei sammutettu ja koko konsertin ajan ihmisiä seilasi edestakaisin saliin ja sieltä pois. Kamerat ja videokamerat olivat kovassa käytössä. Ihmiset myös juttelivat keskenään täysin estoitta. Ketään se ei näyttänyt kuitenkaan häiritsevän. Minäkin nautin musiikista yrittäen olla noteeraamatta sitä kaikkea muuta, mitä ympärillä tapahtui.

Konsertin jälkeen bussin piti lähteä kotimatkalle kymmeneltä. Siihen aikaan bussissa oli minun lisäkseni tasan yksi ihminen. Tunnin päästä sovitusta ajasta väki alkoi olla kasassa ja pääsimme suuntamaan kohti kotia. Minua tuo pieni viivästys lähtöajassa ei haitannut, sillä se varmisti sen, että olisimme rajalla vasta puolenyön jälkeen ja saisin passiini leiman 17.8. Se taas tarkoitti sitä, että minä voin unohtaa rekisteröitymisen Kroatiaan. EU-kansalaisten, jotka viipyvät Kroatissa enemmän kuin 90 päivää pitää rekisteröityä viranomaisille. Nyt minulla tulee täyteen juuri tuo 90 päivää eikä yhtään yli. Reilut viisi kilometriä ennen rajaa on tietulli. Vällittömästi tietullin jälkeen tuli vastaan autojonon häntä! Jono tulliin oli siis viisi kilometriä pitkä. Jono seisoi suuriman osan ajasta ja silloin tällöin päästiin pieni pätkä eteenpäin. Kaksi tuntia jonotettuamme vastaan tuli kyltti, jossa kerrottiin rajalle olevan matkaa vielä kolme kilometriä. Yöstä tuli siis pitkä! Tuon viiden kilometrin matkaa madeltiin viisi tuntia. Viiden aikaan aamulla vihdoin olimme tullissa, jossa tullivirkailija ei ollut vähääkään kiinnostunut meidän passeista tai henkilökorteista. Näön vuoksi ne piti hänelle näyttää, kun hän käveli bussimme perälle, mutta ei toivoakaan, että olisi leimaa saanut. Vaan eipä sitä leimaa siitä ensimmäisestäkään maahan saapumisesta ole, kun se oli EU:n sisältä tullut lento.

Jotakuinkin 24 tuntia sen jälkeen kun reissuun oltiin lähdetty, hyppäsin bussista kotini lähipysäkillä. Kello näytti kymmentä. Poikkesin kauppaan hakemaan ruokaa, kävelin vajaan kilometrin kotiin, söin aamiasen, kävin suihkussa ja painuin pehkuihin. Olipa ihanaa nukkua vaakatasossa! Reilut pari tuntia nukuin ennen kuin aloin pyykin pesuun. Tuli siinä samalla sitten pestyä rannekellokin pesukoneessa... Saas nähdä kuinka kauan tuo vielä toimii. Vielä se on ajassa :) Lounasta syödessäni lueskelin uutisia netistä ja totesin, että ei noita yleisurheilun EM-kisoja ole tullut yhtään seurattua, mutta tänään voisi miesten keihäskisan seurata. Kuvaa en tänne saanut näkymään, mutta olihan tuo ihan kivaa kuunneltavaakin :) Hieno suoritus Suomen miehiltä!!! Antti Ruuskanen ansaitsi voittonsa, Pitkämäen ja Etelätalon suoriutuessa myös hienosti kolmos ja nelossijoillaan.

Jotta päivä ei olisi ihan mennyt sisällä kökkimiseksi, lähdin vielä fillaroimaan ja katselemaan uusia alueita uudesta kotikaupungistani. Tänään löysin ihan täyden landen joen rannalta kasvihuoneineen ja ruohottuneine penkereineen. Mikäs siinä oli ajellessa ja nauttiessa kauniista kesäillasta aitojen maalaistuoksujen tulviessa nenään...


 

Tulvan tuhojen keskellä osa 2

Torstaiaamuna pääsin tutustumaan parakkileiriin, jossa asuu ihmisiä, jotka eivät pysty palaamaan tulvan tuhoamiin koteihinsa, eikä heillä ole muutakaan paikkaa mihin mennä. Punaisen Ristin vapaaehtoiset työskentelevät parakkileirissä ihmisten tukena. Juttelin yhden Punaisen Ristin vapaaehtoisen kanssa, joka kertoi, että nämä ihmiset joutuvat asumaan parakeissa todennäköisesti jopa pari vuotta, ennen kuin viranomaiset pystyvät tarjoamaan heille uudet kodit. Elämä leirissä näin kesäaikaan näytti sinänsä ihan siedettävältä, kun ihmiset olivat tuoneet ulos pöytiä, joiden ääressä he istuskelivat, Mutta kun talvi ja lumi tulee, olot ovat aika kurjat. Kullakin perheellä on kotina vain yksi parakki, jossa saattaa asua jopa kuusi henkilöä. Parakkiin ei mahdu juuri muuta kuin kerrossängyt. Pihan perällä on rivi bajamajoja, jotka toimivat vessoina. Yhdessä parakissa on siistit suihkutilat ja toisessa muutama pesukone, jossa vapaaehtoiset pesevät asukkaiden pyykit. Keittiöparakkia tai mitään muutakaan ruuanlaittopaikkaa ei ole. Joillakin ihmisillä on pieniä grillejä, joissa he valmistavat pihalla jotain syötävää itselleen ja perheelleen. Lounasta nämä ihmiset käyvät syömässä moskeijan joukkoruokalassa. Muuta ruokaa ei ole tarjolla.


Näkymä parakkileiristä.


Kurkkaus yhteen "kotiin".


Ratimir, kaksi Punaisen Ristin vapaaehtoista ja leirissä asuva tyttö (jonka kotiin pääsimme kurkkaamaan).

Parakkileirissä käynnin jälkeen pääsin taas varastolle vaatteiden kimppuun. Keskiviikkona tiimiin liittyi Raiko, joka osoittautui todelliseksi työmyyräksi. Hän purki vaatesäkkejä siihen tahtiin, että me emme Martinan ja tiimiin torstaina liittyneen Tamaran kanssa pysyneet ollenkaan tahdissa mukana kokojen mittaamisessa, vaikka mekin olimme melkoinen tehotiimi.Seuraavat kaksi kuvaa osoittavat hyvin Raikon tehokkuuden. 


Kiinnitä huomiosi takaseinän säkkipinoon. Tältä varastolla näytti keskiviikkona ennen kuin Raiko aloitti työt.


Tämä kuva on torstai-illalta. Takaseinällä näyttää hieman erilaiselta...

Iltapäivällä oli taas aika lähteä kentälle Ratimirin ja Tamaran kanssa. Kävimme viemässä vaatteita edellisenä päivänä tapaamallemme nuorelle miehelle ja minä sain ojentaa hänen äidilleen "naiselta naiselle"-paketin. 


Työmme jatkui vierailulla naapureina asuvien sisarusten koteihin. Ratimir teki kosteusmittauksia ja antoi neuvoja uudellenrakentamisesta. Naisväki nappasi meidät Tamaran kanssa mukaansa ja vei toisen siskon taloon katsomaan valokuvia miltä siellä näytti, kun he ensimmäisen kerran tulvan jälkeen pääsivät käymään kotona. Hurjan näköistä jälkeä vesi oli saanut aikaan! Nämä kodit sijaitsivat Gunjan kylässä, jossa tuhot olivat pahimmat, koska joen penkka sortui kahdesta eri kohdasta, eri puolilla Gunjaa, ja Gunjassa vesimassat törmäsivät toisiinsa. Vaikka nämä ihmiset olivat kokeneet kovia ja menettäneet omaisuutensa tulvassa, he olivat käsittämättömän vieraanvaraisia! Saimme Tamaran kanssa perinteistä slavonialaista omenapiirasta, joka oli taivaallisen hyvää :) Koko poppoomme sai myös kutsun palata seuraavana päivänä, kun he pitävät pienet grillajaiset juhlapäivän kunniaksi.


Perjantai oli siis Kroatiassa kansallinen juhlapäivä, silloin vietettiin lunastuksen päivää. Meidänkin työhön se vaikutti siten, että varasto oli suljettu ja Ratimir vei Tamaran, Martinan ja minut tutustumaan toiseen joen penkan murtumakohtaan. Tästä "murtumasta" olinkin jo aikaisemmin kuullut taustat. Täällä on julkinen salaisuus, että murtuma ei ollutkaan vain luonnonvoimien aikaansaama, vaan viranomaiset päättivät räjäyttää penkan, jotta vesi tulvisi juuri tälle alueelle, eikä esimerkiksi parinkymmenen kilometrin päässä olevaan kaupunkiin, jossa tuhot olisivat olleet huomattavasti mittavammat. Paineita räjäyttämiseen tuli myös Serbian puolelta, sillä jonkin matkan päässä joen varressa on kemikaalitehdas. Jos tulva olisi tuhonnut tehtaan, olisi seuraksena ollut koko Sava-joen saastuminen loppumatkalta. Sava virtaa mm. Belgradin kaupungin läpi ja päätyy lopulta Mustaanmereen, joka olisi myös saanut osakseen kemikaalitehtaan kemikaalit, jos tulva olisi tehtaan tuhonnut.

  
Näkymä räjäytyskohdasta. Paikalla oli ensin suuri monttu, jota on täytetty kovaa vauhtia, jotta julkinen salaisuus pysyisi salaisuutena. Mikäli murtuma olisi ollut luonnollinen, ei seurauksena suinkaan olisi ollut monttu...


Tehotytöt tuhon aikaansaaneen joen penkalla. Vasemmalta Tamara, minä ja Martina. Koska perjantai oli vähän vilpoisempi kuin aiemmat päivät ja me olimme Martinan kanssa varautuneet vain helteisiin, kävimme aamulla varaston puolelta etsimässä vähän pidempiä hihoja taretaksemme. Ja valinnanvaraa kyllä riitti! :)

Murtumapaikalta lähdimme Gunjaan tapaamaan miestä, jonka kanssa Ratimir on jo pidempään tehnyt työtä. Kun Ratimir tapasi miehen, hän hautoi itsemurhaa, kuten moni muukin tulva-alueella. Mies on Jugoslavian sodan veteraani, jolla ei ole perhettä. Ratimir selvitti, mistä mies pitää. Mies kertoi pitävänsä lapsista. Niinpä Ratimir kysyi, haluaisiko mies auttaa häntä jakamalla miehen kotikadun varrella asuville lapsille leluja. Mies empi kovasti, mutta lupasi auttaa. Kun hän oli jakanut Ratimirin tuomat lelut, Ratimir ehdotti, että mies jakaisi lisää. Mies kieltäytyi, vaikka selvästi oli nauttinut tehtävästä. Niinpä Ratimir ei kuunnellut kieltäytymistä vaan toi valtavan ison laatikollisen lisää leluja. Mies ei meinannut suostua ottamaan niitä vastaan, joten lopulta Ratimir heitti laatikon sisään miehen taloon avonaisesta ikkunasta. Kadun varren lapset olivat aivan innoissaan ja mies sai monta kaveria :) Tällaisia tapoja Ratimir kenttätyössä käyttää. Hän pyrkii saamaan ihmiset auttamaan toinen toisiaan sen sijaan, että he odottaisivat apua joltakin ulkopuoliselta avustustyöntekijältä, joka jonkun ajan päästä ei enää ole paikalla. Naapurit sen sijaan ovat siinä aina.

Perjantain kohokohta oli grillijuhlat. Kun saavuimme paikalle, pöydällä odotti jo kattilallinen valmiiksi grillattuja lihoja. Parhaillaan "grillissä" oli kypsymässä kokonaisia paprikoita, jotka olivat minua, kummallista kasvissyöjää, varten :) Oli hienoa saada kokea sellaista vieraanvaraisuutta ventovierailta ihmisiltä, jotka elävät tulvan tuhojen keskellä.


Juhlien jälkeen oli aika pakata kamppeet ja suunnata takaisin Zagrebiin Ratimirin kyydillä. Matkalla Ratimir sai puhelun Djurdjalta, joka jäi avustuskeskukseen viikonlopuksi muutaman muun kanssa. Vuokraisännän kanssa oli ollut monenlaisia ongelmia jo aikaisemminkin, mutta nyt isäntä oli juovuksissa ja esti yhtä vapaaehtoisista lähtemästä keskuksesta, koska vuokra oli isännän mukaan maksamatta. Tilanne oli aika uhkaava ja Ratimir mietti, joutuuko hän ajamaan takaisin avustuskeskukseen (300 km) selvittämään asiaa. Miten tarina päättyi, sitä en vielä ole kuullut, mutta toivottavasti Adra pystyy muuttamaan mahdollisimman pian uuteen paikkaan, jotta vastaavalta jatkossa voitaisiin välttyä! 

torstai 14. elokuuta 2014

Tulvan tuhojen keskellä

Kaksi viimeistä päivää ovat olleet melkoista mielen ravistelua. Pääsy Adran avustuskeskukseen Posavski Podgajacissa oli jo itsessään kokemus. MInua kohdellaan täällä kuin vierasta, ei kuten muita vapaaehtoistyöläisiä. Minulla on oma huone, kun muut nukkuvat olohuoneessa, josta on pahvilaatikoilla ja pyyhkeillä erotettu pieniä soppeja naisille. Miehet nukkuvat kaikkien nähtävillä.


Keskusta pyörittää ihastuttava rouva, Djurdja, jonka päivät venyvät aamuyön puolelle kahteen tai jopa kolmeen. Djurdja on ollut enemmän kuin ilahtunut, kun minäkin olen liittynyt raakaa työtä tekeviin vapaaehtoisiin lajittelemaan ja mittaamaan vaatteita jaettaviksi tarvitseville. Vaatteita on varastossa järkyttävät määrät, eikä vapaaehtoisia ole tarpeeksi käsittelemään niitä. Toisaalta myös suurin tarve on tyydytetty ja vapaaehtoisia tarvittaisiin enemmänkin kenttätyöhön kohtaamaan ihmisiä ja tarjoamaan heille psykososiaalista apua. Nämä ihmiset täällä kun ovat ennen tätä katastrofia kokeneet jo Jugoslavian sodan kauhut. Olemmehan rajaseudulla, josta Bosnian puolelle matkaa on monin paikoin alle kilometri ja Serbiaankin alle 10 kilometriä.


Tulvan pahiten runtelemissa kylissä nlky on lohduton. Katujen varret ovat täynnä törkykasoja, kun ihmiset ovat tyhjentäneet taloistaan kaiken tulvan tuhoaman ja lisäksi purkaneet seiniä ja lattioita edesauttakseen talojen kuivumista. Avustusjärjestöistä Punainen Risti ja Adra ovat ainoat paikalla olevat. Molemmilla on kuivaajia, joilla taloja kuivatetaan, mutta kuivaajia on auttamattomasti liian vähän. Täällä käydään taistelua aikaa vastaan, jotta mahdollisimman monta taloa saataisiin kuivaksi ennen talven tuloa. Monet ihmiset asuvat kastuneissa taloissaan ja altistavat näin itsensä ja perheensä kosteuden mukanaan tuomille ongelmille ja sairauksille. Kiertäessäni tulva-alueella ihmisten luona Adran palveluksessa olevan baptistipastorin, Ratimirin, kanssa, sain kuulla hurjia kertomuksia tulvasta. Pahimmilla alueilla veden korkeus on ollut jopa 3,80 metriä maan pinnasta ja tulva on kestänyt kuusi päivää yli kuukauden!  Koko tämän ajan osa taloista on siis ollut veden vallassa. Tuhot ovat sen mukaisia. Veden laskettua talot ovat olleet täynnä mutaa ja kuolleita eläimiä. Palokunta on kulkenut talosta taloon pesemässä mutaa pois ja tämän jälkeen talot on pitänyt vielä desinfioida ennen kuin rakennusmestari on käynyt tarkistamassa, onko talo enää turvallinen vai onko siellä sortumisvaara. Kun asukkaat ovat saaneet luvan aloittaa jälleenrakennustyöt, osa on palannut välittömästi kotiinsa kaiken tuhon keskelle. Seuraavista kuvista saa hieman käsitystä, minkälaisista tuhoista on kyse...







Viimeisessä kuvassa on yhden perheen navetta, jossa heillä oli kaksi lehmää. Tulvavesi tappoi lehmät navettaan ja itkien talon emäntä kertoi heitä kohdanneesta katastrofista ja kuinka heille ei jäänyt mitään. Sen verran ymmärsin kielimuurista huolimatta.

Kaiken kauheuden keskellä sai kuulla myös hellyttäviä kertomuksi. Yhden perheen kissa odotti pentuja ja kissa jäi tulvan ajaksi kotiin, maissin kuivatusta varten oleville ylisille. Siellä pennut syntyivät tulvan aikana ja perheen isä ajoi joka päivä sadan kilometrin päästä tulvan saartamaan kylään, pääsi veneellä kotiinsa, jossa hän ruokki kissan. Sama mies oli joen penkalla kasaamassa hiekkasäkkejä penkereen vahvistukseksi, kun penger sortui vain metrin päästä siitä, missä mies oli. Kävimme Ratimirin kanssa katsomassa sortumakohtaa ja tältä siellä näytti nyt, kun pengertä ollaan "rakentamassa" uudelleen.




Koska tulva-alueella asuvat ihmiset ovat menettäneet käytännössä kaiken, avun tarve on suuri. Ongelmia aiheuttaa kuitenkin vanhat sodanaikaiset riidat eri kansalaisuuksien ja uskontojen välillä. Näissä kylissä kun saattaa asua sekaisin serbejä, bosnialaisia, kroatteja, muslimeita, katolilaisia ja ortodokseja. Joillakin avustustyöntekijöillä on ollut ongelmia kaikkien auttamisessa tasapuolisesti rotuun ja uskontoon katsomata. Siksi Adra on täällä hyvin arvostettu, kun se auttaa jokaista, eikä pelkästään tulvasta kärsineitä vaan myös kaikkia muita avuntarvitsijoita. Onneksi muitakin tahoja löytyy, jotka eivät mieti ketä auttavat, vaan kaikki saavat avun. Hyvä esimerkki tästä on muslimien moskeijan yhteydessä järjestetty joukkoruokala, johon saa tulla syömään kuka vaan ilmaiseksi. Avustustyöntekijät käyvät siellä yhdessä kyläläisten kanssa. Koko homman rahoittaa yksi sheikki Arabiemiraateista.

Ihmisten tuskan ja menetyksen näkeminen on vetänyt aika sanattomaksi. Kaikkea näkemääni joudun hetken varmasti prosessoimaan. Onneksi meidän tiimissä on hyvä henki ja Ratimir etenkin on taitava purkamaan päivän kokemuksia. Myös Djurdjan ihanan positiivinen olemus luo valoa ja iloa kaiken näkemäni kauheuden keskelle. Tästä jatketaan eteenpäin ja tehdään kaikki mitä voidaan näiden ihmisten auttamiseksi ja hädän lievittämiseksi!


tiistai 12. elokuuta 2014

Odotus vaihtuu toimintaan

Tänä aamuna suuntasin toimistolle uudella pyörälläni. Olin tutkaillut reitin kartalta ja jo etukäteen tiesin, että matkan varrella joutuu karttaa tavailemaan kerran jos toisenkin. Sen verran matkalla oli mutkia. Mutta perille pääsin ja ensi kerralla ei varmasti enää tarvitse niin montaa kertaa karttaa lukea :)

Puoli kymmeneksi meillä oli sovittuna Skype-treffit Adran johtajan kanssa, mutta syystä tai toisesta aikaa kului emmekä onnistuneet sihteerin kanssa lukuisista yrityksistä huolimatta tavoittamaan johtajaa. Tilanne alkoi jo tuntua aika hassulta: Olen tullut Kroatiaan vapaaehtoistyöhön jo viime keskiviikkona, enkä vielä maanantaina ole edes tavannut pomoani. Niinpä totesin sihteerille, että enää en aio tulla toimistolle istumaan ja odottamaan, kun voin tehdä saman vaikkapa uimarannalla. Lähetin pomolle viestin, jossa kysyin, missä ja milloin tapaamme. Sitten lähdin fillaroimaan kaupungille ja tekemään vielä joitain hankintoja elämäni helpottamiseksi täällä.

Muutaman tunnin päästä tuli tekstari pomolta ja ennen kuin ehdin kunnolla sitä edes lukea, hän soitti. Hän ei selvästikään oikein tiedä, mitä käyttöä hänellä minulle olisi, joten hän ehdotti, että huomenaamulla lähtisin loppuviikoksi tulva-alueelle tutustumaan siellä tehtävään työhön ja auttamaan varastolle. Lisäksi hän toivoi minun tutustuvan siellä mahdollisimman moniin avustustyössä mukana oleviin ihmisiin sekä tulvasta kärsineisiin paikallisiin ja tekemään jonkinlaista reportaasia alueelta julkaistavaksi seurakunnan lehdistössä niin täällä Kroatiassa kuin maailmanlaajuisesti ja ehkäpä myös kotoisassa Nykyajassa. Tämä sopii minulle enemmän kuin mainiosti! Huomenaamulla onkin sitten aikainen herätys, kun seitsemältä pitää olla valmis hyppäämään kyytiin. Tulvaprojektin koordinaattori ottaa minut kyytiin lähtiessään palaveriin johonkin sairaalaan ja takaisin pääsen perjantaina jonkun pastorin kyydissä.

Tieto lähdöstä Slavoniaan tarkoitti sitä, että oli aika testata pyykkikoneen toimivuus. Keittiön laatikosta löytyi jopa käyttöohjekirja, joka tietysti oli kroatiaksi. Onneksi nykytekniikka auttoi, kun iPadin sanakirjan kanssa tavailin oleellisimmat asiat koneen käytöstä. Kone toimi oivallisesti ja sitten olikin aika testata myös mielenkiintoinen kuivausteline...


Keittiön ikkunalla oli tämän näköinen viritys. Päätin hieman pyyhkäistä naruja ennen kuin ripustan vaaleat vaatteeni niille. Pyyhkäisyn jälkeen totesin, että enpä taidakaan ripustaa näille naruille yhtään mitään, sen verran ruosteinen sisältö rikkinäisten muovinarujen sisältä paljastui. Onneksi reppureissaajalla on keinot olemassa, joten hetkessä oli noiden narujen väleihin viritetty uudet narut, joille vaatteet voi turvallisin mielin ripustaa. Tai siis mitenkä tuon turvallisuuden nyt ottaa, kun korkeanpaikankammoinen keikkuu neljännen kerroksen avoimessa ikkunassa ripustamassa pyykkejä ulos...

maanantai 11. elokuuta 2014

Markkinameininkiä ja chillailua

Loppuviikosta olin kierrellyt kaupungilla etsimässä välineitä ruuanlaittoa varten. Kaapeista kun ei löytynyt ensimmäistäkään kattilaa tai kauhaa. En onnistunut löytämään järkevän hintaisia, joten päätin suunnata tänään jokasunnuntaisille markkinoille. Tiedossa oli vajaan viiden kilometrin aamukävely markkina-alueelle, mutta se ei haitannut. Täällä on tullut muutenkin jo käveltyä paljon, joten Merrelit jalkaan ja menoksi. Aamu oli jo yhdeksän aikaan helteisen lämmin, joten olin iloisesti yllättynyt, kun huomasin kirpputorikauppiaiden levittäytyneen niin laajalle, että heitä alkoi olla jo reilun parin kilometrin päässä. Ensimmäinen löytö oli purkinavaaja (semmoinen kunnollinen, mikä mulla on kotonakin), josta maksoin 5 kunaa, eli noin 65 senttiä. Kattiloita oli tarjolla jonkin verran, mutta ihan mieleistä ei silmiin osunut, mutta sen sijaan bongasin kannellisen wokkipannun, joka vaihtoi omistajaa 20 kunalla (2,60 €). Olin lukenut etukäteen, että kirpparilla kuuluu tinkiä, mutta nämä oli molemmat jo niin naurettavan halpoja suomalaisen mittapuun mukaan, että maksoin enemmän kuin mielelläni pyydetyt hinnat.



Varsinainen markkina-alue olikin melkoinen. Ensimmäisenä vastassa oli iso kentällinen myytäviä autoja. En nyt kuitenkaan alkanut autokaupoille, joten suuntasin eteenpäin tutkimaan, mitä muuta alueelta löytyy. Siellä oli vaikka mitä. Ihan sitä normimarkkinakamaa, mitä suomalaisetkin markkinat ovat pullollaan, mutta lisäksi niitä kirpparikauppiaita oli pilvin pimein. Löysin wokkipannuani varten puutavarakauppiaalta sopivan puulastan, josta maksoin myös 5 kunaa. Mutta sitten tuli vastaan se, mitä vähän olin haaveillut... Rivi myytäviä fillareita! Enimmäkseen tarjolla oli hienoja maastopyöriä, joita täällä näkee tosi paljon liikenteessä, mutta niiden seassa nökötti kaksi täkäläistä Jopoa. Hintapyyntö niillä oli 400 kunaa, mutta samaan hengenvetoon, kun myyjä hinnan sanoi, hän totesi, että se ei suinkaan ole viimeinen hinta :) Koeajoin molemmat ja pinkki versio oli mukavampi ajaa ja myös paremmin varusteltu. Valkoisesta kun puuttui mm. soittokello ja kissansilmäkin oli osittain rikki. Pinkissä oli myös pumppu mukana. Sitten alkoi kaupanteko. Pelkkää pyörää ei voinut ostaa, piti saada myös vaijerilukko mukaan. Pyörän hinta oli jo laskenut 350 kunaan, mutta kun minullapa ei ollut rahaa enää niin paljoa mukana, niin nyt pistettiin tinkimistaidot peliin. Tarjosin 300 pyörästä ja lukosta. Ei mennyt läpi. 355 olisi pitänyt saada molemmista yhteensä. Pyörän olisi saanut 300 kunalla ja lukko oli 55 kunaa. Kaivoin lompsan esiin ja näytin, että mulla ei ole kuin 320 kunaa seteleinä ja kolikot päälle. Myyjä ei vieläkään lämmennyt tarjoukselle, joten aloin kaivaa kolikoita esiin laskeakseni ne. Myyjä teki pöydälle tilaa laskemista varten ja pikaisen laskutoimituksen jälkeen rahaa oli 342,25 kunaa. Tätä tarjosin ja riemukseni myyjä oli valmis tekemään kaupat! Niinpä kotimatka taittui huomattavasi nopeammin minulle upouuden jopon selässä!


Tällä kaunokaisella sitten poljin kotiin ja kun vielä en ole löytänyt talosta pyöräkellaria tai muutakaan varastotilaa, mihin pyörän voisi turvallisesti jättää, päätin tarjota turvapaikan omasta eteisestä ;) Siitä se ei ainakaan joudu vääriin käsiin tahtomattani. Ja tuollainen pieni ja sievä kulkupeli kun mahtui näppärästi talon pienempäänkin hissiin.

Heti piti tietysti testata myös uusi wokkipannu. Kadun toiselta puolelta hain lähikaupasta tomaatteja, sipulia ja maustesekoitusta ja eikun kokkailemaan linssipataa viikolla hankituista luomulinsseistä. Kyllä tuli muuten hyvää! Ruuan ja pienen päivälevon jälkeen oli aika lähteä ulkoiluttamaan Jopoa. Suunta oli selvä: kuuden kilometrin päässä sijaitseva Jarun-järvi. Sinne piti päästä uimaan, kun sitä niin kovasti kehutaan tuota lähijärveäni Bundekia paremmaksi ja kirkasvetisemmäksi. Isompi Jarun ainakin on ja ihan hirveästi siellä oli väkeä. Mutta vesi ei mun mielestä ollut sen kummempaa, joten sen takia ei tarvitse sinne saakka ajella, jos uimaan haluaa. 


Kotimatkalla oli vielä pakko pysähtyä kuvaamaan yksi ihastuttava veistos matkan varrelta. Olen monesti kuullut sanottavan, että jollain on ketarat kohti taivasta ja tässä taiteilija on oivaltanut sanonnan ytimen!


sunnuntai 10. elokuuta 2014

Happy, happy, happy :)

Wau! Olipa ilta! Päivän toinen kirkkoreissu oli totaalisesti erilainen kuin aamuinen. Tällä kertaa olin ajoissa (15 min ennen alkamisaikaa). Vähän ihmeissäni katselin, kun ketään ei näkynyt missään. Porttikongikin oli kiinni, mutta ei sentään lukossa, joten uskaltauduin peremmälle. Kiipesin raput ylös kirkon ovelle ja totesin oven olevan lukossa. Rappusilla istui nuori pariskunta Jakob ja Marka, joita tervehdin ja kysyin, ovatko hekin menossa kirkkoon. Olivat menossa ja heillä oli avainkin - kotona :) No, siinä avainta odotellessa oli hyvää aikaa jutustella. He pahoittelivat kovasti aamuista kokemustani, kun kukaan ei tulkannut kirkossa ja lupasivat, että täällä on aina joku, joka voi tulkata. Marka minulle tulkkasikin. Oli aika paljon mukavampaa, kun ymmärsi, mistä puhutaan :) Laulutkin olivat yhtä lukuunottamatta kaikki tuttuja, vaikkakin hieman oudolla kielellä. Onneksi kroatiaa on helppo lukea/laulaa, kun sekin lausutaan jokseenkin niin kuin kirjoitetaan. Ja täällä ei juurikaan ole niitä konsonattihirviösanoja :D

Jumiksen jälkeen Marka pahoitteli, että viikon päästä he eivät ole paikalla, kun lähtevät rannikolle lomalle, mutta pyysi saman tien paikalle hyvää englantia puhuvan miehen, jonka ajatteli voivan tulkata. Kävi ilmi, että mies on vaimonsa kanssa lähdössä viikon päästä Belgradiin Heritage Singersien konserttiin. Hän kysyi, olisinko minä kiinnostunut konsertista, hän voisi järjestää ilmaisen lipun minulle. Tottahan minä olen kiinnostunut! Hetken päästä minulla oli lippu ja paikka bussiin, joten Belgrad odottaa ensi viikonloppuna! Huippua!!! Siinä jutustellessa tämä mies kysyi, missä minä asun ja kävi ilmi, että he ovat vaimonsa kanssa asuneet samassa asunnossa pari vuotta sitten tullessaan Zagrebiin!

Enemmän kuin onnellisena olin lähdössä kirkosta ratikalle, kun Jakob ja Marka totesivat, että ei, ei, me viemme sinut kotiin! Niinpä seikkailu pimenneessä Zagrebin illassa jäi väliin tällä kertaa ja sain kyydin kotiovelle asti. Lopuksi vielä vaihdoimme yhteystietoja ja sain kehoituksen soitaa tai laittaa sähköpostia, jos mitä tahansa tulee eteen, missä he voivat olla avuksi. Ihanaa kuulua tällaiseen isoon kansainväliseen perheeseen!

Pieni on maailma...

Tänä aamuna suuntasin yhteen Zagrebin neljästä Adventtikirkosta osallistuakseni jumalanpalvelukseen. Olin tutustunut karttaan huolella, joten kirkko löytyi vaivatta. Tosin en mistään ollut löytänyt kyseisen kirkon jumalanpalveluksen alkamisaikaa, joten arvelin siellä alkavan samaan aikaan kuin Adran toimiston yhteydessä olevassa kirkossa. Arvaus osui oikeaan, mutta jotenkin onnistuin sen veran vitkuttelemaan lähdössä, että olin vähän myöhässä, kun pääsin perille. Oikea rakennus siis löytyi helposti, mutta sitä joutuikin hetken ihmettelemään, mistä kirkkoon mennään sisälle. Astuin porttikongista sisään ja yritin keksiä minne pitäisi mennä. Onneksi ei tarvinnut miettiä kauaa, kun portaita alas tuli nuori poika, jolta kysyin puhuuko hän englantia ja kerroin etsiväni kirkkoa. Poika puhui hyvää englantia ja saattoi minut sisäpihalle, ovesta sisään ja neuvoi menemään raput ylös. Melkoisen mutkan takaa kirkkosali vihdoin löytyi. Salissa oli parhaillaan menossa Raamatuntutkistelu pienryhmissä ja lähimpänä ovea olevan ryhmän vetäjänä ollut rouva huomasi minut lasioven läpi aulassa. Hän keskeytti puheensa ja tuli tervehtimään minua. Kun hän kuuli minun puhuvan englantia, hän ohjasi minut kädestäl pitäen sellaiseen ryhmään, missä oli kielitaitoisia ihmisiä. Kaikki tapahtui kuitenkin kroatian kielellä, eikä tulkkia löytynyt, joten kaivoin iPadini esiin ja luin Raamattua ihan itsekseni.

Jumiksen jälkeen oman ryhmäni tutkistelun vetänyt mies tuli juttelemaan kanssani ja kysyi, onko minulla suunnitelmia iltapäivälle. Eihän mulla ollut, joten hän kysyi haluaisinko lähteä syömään heidän kanssaan. Mielellänihän minä lähdin. Mies kertoi vaimonsa olevan matkalla ja tulevan vasta myöhemmin iltapäivällä, mutta kaksi nuorta oli myös menossa hänen luokseen syömään. Mies esitteli itsensä Bozoksi ja kertoi, että hän tuntee kaksi suomalaista. Toinen oli Meri ja toinen oli Sari. Sarilla oli myös kaksi sisarta, Sirje ja Sirpa. Vähänkö Bozo hämmästyi, kun totesin, että minä tunnen Sarin - hän oli luokkatoverini Toivonlinnassa :) Syödessämme Bozo kertoi kanssamme oleville Filipille ja Tamaralle yhteisestä tuttavastamme. Filip totesi, että hän tietää vain yhden suomalaisen. Hänen tuttavansa Wienissä on kihloissa suomalaisen miehen kanssa. Filip ei osannut sanoa miehen nimeä, mutta mainitsi morsiamen nimen. Sillä hetkellä minulla sytytti ja totesin, että taidanpa tuntea miehen. Ollaan pelattu aikanaan lentopalloa yhdessä. Kaivoin fb:stä Markon profiilin esiin ja sieltähän löytyi kuvia Markosta ja Zoricasta ja totesimme, että maailma on tosiaankin pieni :)

Bozolta sain taas rutkasti hyviä vinkkejä Zagrebista hänen vinkistään suuntaan vielä illalla uudelleen keskustaan, toiseen Adventtikirkkoon, joka on ei niin perinteinen kuin aamulla käymäni. Tässä kirkossa käy enemmän nuoria ja ohjelma on vapaamuotoisempaa. Mielenkiinnolla odotan, mitä ilta tuo tullessaan!

lauantai 9. elokuuta 2014

Pieni katsaus kuvin ensimmäisiin päiviin



Zagrebin kodin keittiö.


Talo, jossa asun, ulkoapäin.


Kyllä kissa kissan löytää :)


Zagrebin kuuluisa kello, jonka alle ihmiset sopivat tapaamiset. Tällä kertaa ei näköjään kukaan halunnut tavata ketään.


Geokätköily vie ihmeellisiin paikkoihin, tällä kertaa sillan alle.


Päivän (ja viikon) päätteeksi virkistävä rentoutumishetki pienen Bundek-järven rannalla. Vesi oli ihanan vilvoittavaa eikä tuo kivikossa makoilukaan ollut yhtään hassumpaa.

perjantai 8. elokuuta 2014

Ruisleipää ja hapankorppuja

Ensimmäinen päivä uudessa "kotikaupungissa" on onnellisesti illassa. Yö oli rauhallinen - vasta aamukuudelta tungin korvatulpat korviin, käänsin kylkeä ja jatkoin uniani. Yhdeksän jälkeen aloin suunnistaa kohti Adran toimistoa. Ratikalle on matkaa puolisen kilometriä ja matkan varrelta löytyi heti Tisak (lehtikioski), josta voi ostaa lippuja ratikkaan. Yritin kysellä kuukausikorttia tai jotain muuta ladattavaa versiota, mutta myyjän kielitaito ei tähän riittänyt, joten ostin vain kertalipun, jolla on hintaa 10 kunaa eli 1,30 euroa. Reitti pysäkille löytyi ongelmitta ja ratikoita näytti kulkevan tiheään, sillä näin pysäkkiä lähestyessäni oikean ratikan juuri menevän, mutta seuraava tuli reilun viiden minutin jälkeen. Kiitos Danielin, osasin hypätä ratikasta juuri oikealla pysäkillä pois ja toimisto löytyi nopeasti.

Adran toimisto sijaitsee yhden Zagrebin adventtikirkon yläkerrassa. Toimistolla työskentelee osa-aikainen sihteeri, aivan ihastuttava Dobrila, jonka työpäivä meni tänään uuden tulokkaan kanssa tarinoidessa ja ihmetellessä. Dobrilalta sain kunnon briiffauksen paikallisen Adran toiminnasta ja valtavasti hyödyllistä tietoa elämisestä Zagrebissa. Dobrila selvitteli miten ja minne minun pitää rekisteröityä, kun olen maassa enemmän kuin 90 päivää. Päivän päätteeksi lähdimme yhdessä poliisiasemalle hoitamaan rekisteröitymistä, joka ei ollutkaan niin yksinkertainen juttu kuin kuvittelin. Saimme lisää papereita täytettäväksi ja asioita selvitettäväksi, ennenkuin rekisteröiminen onnistuu.

Dobrilalta sain myös vinkkejä kaupoista, joista voisi löytää terveysruokaa. Iltapäivällä seikkailinkin keskustassa etsien hyviä ruokakauppoja. Paikallinen kosmetiikkaliike dm osoittautui loistavaksi terveysruokakaupaksi. Sieltä löytyi mm. saksalaista täysjyväruisleipää, monenlaisia siemeniä, vegeruokia ja myös gluteenittomia tuotteita. Gluteenitonta löytyi muualtakin kiitettävästi, joten kun kerran 100% ruisleipää ja gluteenitonta on tarjolla, niin ainakin täällä on mahdollista vielä syödä vehnättömiä leipiä. Wasa näkkileipääkin löytyi useammasta kaupasta, mutta piti ihan hieraista silmiä ja katsoa uudelleen, kun saksalaisessa Myller-tavaratalossa oli hyllyssä ihka-aitoa suomalaista hapakorppua ja tietysti Made in Finland! Kotimatkalla oli tarkoitus käydä vielä toisessa saksalaisessa, Suomestakin tutussa Lidlissä, joka on yksi lähikaupoistani. Siltä ajattelin löytäväni tuttuja ja turvallisia tuotteita. Vaan pettymys olikin suuri, kun kaupan ovelle päästyäni huomasin sen ammottavan tyhjyyttään. Putiikki oli sulkenut ovensa viime viikolla :(

Pettymyksestä toivuttuani ja hetken kotosalla huilattuani lähdin iltakävelylle katselemaan mitä kaikkea lähinaapurustosta löytyy - geokätköjen lisäksi. Lähin geokätkö on 150 metrin päässä, mutta tänään jouduin jättämään sen etsimisen, koska paikalla oli aivan liikaa jästejä. Niinpä suuntasin Sava-joen rantaan, jossa kulkee joen molemmin puolin ulkoilureitti. Valitsin suunnan kohti auringonlaskua ja sopivassa kohdassa palasin takaisin normi tielle ja lähdin suunnistamaan asuinalueiden läpi takaisin kotia kohti. Matkan varrella ihailin kauniita pihoja kukkineen, viiniköynnöksineen ja kissoineen :) Ja löytyipä sieltä vielä yksi lähikauppakin lisää ja se osoittautui valikoimiltaan parhaaksi näillä nurkilla.

Nyt kun ilta on pimentynyt ja lämpötila hieman laskenut, istuskelen avoimen ikkunan äärellä ja kuuntelen lähibaarista kantautuvaa vaimeaa musiikkia ja ihmisten iloista puheensorinaa. Vähän kauempana tuikkivat kaupungin valot ja näkyypä taivaalla yksi tähtikin. Täällä on hyvä olla!

torstai 7. elokuuta 2014

Perillä Zagrebissa

Wau! Onpa epäuskoinen fiilis! Lentokentällä oli vastassa Daniel, joka käytti iltapäivänsä tutustuttaen minut asuntooni ja Zagrebiin. Pienellä Adran Rellulla suuntasimme kentältä kohti kaupunkia. Kun lähestyimme asuntoani, ei talo ulkoapäin näyttänyt kovin lupaavalta. Hieman ränsistyneen oloinen kerrostalo sinänsä kyllä ihan rauhallisen oloisella alueella mutta kuitenkin keskustan liepeillä. Porraskäytäväkään ei paljoa lupaillut ja niinpä asunto itsessään olikin aikamoinen yllätys. Vastassa oli pieni, siisti keittiö toimivine helloineen ja jääkaappeineen, olohuone, jonka sohvalle oli peti jo pedattuna valmiiksi ja kylppäri, jossa odotti pesukone (olin jo henkisesti varautunut nyrkkipyykille) ja kylpyamme! Eikä siinä vielä kaikki. Olohuoneen pöydällä oli pikkuinen boxi, joka pikaisen tarkastelun seurauksena osoittautui nettiboxiksi ja kun pistokkeen työnsi seinään - ola! Mulla on toimiva netti!

Pikaisen asuntoon tutustumisen jälkeen Daniel vei minut tutustumaan kaupungin keskustaan, jossa pääsin myös nauttimaan kroatialaisesta vieraanvaraisuudesta, kun Daniel tarjosi päivän ensimmäisen aterian nällkäiselle matkalaiselle. Samalla tuli hankittua puhelimeen täkäläinen liittymä, joka syrjäytti  saman tien suomalaisen liittymän puhelimestani. Joten sorry vaan, jos yrität tavoittaa mua tutusta numerosta - toistaiseksi ei onnistu (tarkoitus on kyllä jossain vaiheessa koittaa hankkia toinen puhelin Suomen sim-korttia varten). Paras tapa tavoittaa on laittaa viestiä Mesessä, Fb:ssa, WhatsAppissa tai Skypessä.

Kaupunkikierroksen päätteeksi kävimme tutustumassa tulevaan "työpaikkaani". Katsoimme samalla reitin, miten huomenna pääsen ratikalla toimistolle. Siinäpä on maalaistytöllä ihmettelemistä, kun opettelee käyttämään täkäläisiä ratikoita. :) Kun vihdoin pääsin takaisin uuteen kotiini, hipsin suoraan tien toiselle puolelle lähikauppaan hankkimaan hieman tyhjyyttään ammottavan jääkaapin täydennystä. Onneksi täällä ei tarvitse juomavesiä ostaa, kun hanavesi on ihan juomakelpoista ja oikeasti jopa hyvän makuista!

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Opettelua

Tämä on elämäni ensimmäinen blogi ja niinpä tämän käyttö vaatii näköjään hieman opettelua. Koska en aina ole netin ulottuvissa, latasin blogger-sovelluksen, jolla voi kirjoitella tekstejä valmiiksi off-line. Opinpa juuri, että paras julkaista tekstit samana päivänä, jos haluaa tekstiin oikean päiväyksen. Huomasin nimittäin juuri julkaisseeni tekstin päiväyksellä maanantai 4.8., vaikka tänään onkin jo keskiviikko 6.8. ja vasta tänään on se H-hetki (nimimerkillä Budapestin kentällä jatkolentoa odotteleva) :D

tiistai 5. elokuuta 2014

H-hetkellä

Tässä sitä istutaan lentokoneessa valmiina seikkailuun. Edessä on totaalinen hyppy tuntemattomaan ja mieli on ihmetystä täynnä. Vieläkään ei tahdo uskoa todeksi, että tässä sitä vaan ollaan. Viimeinen viikko on ollut melkoista pyöritystä kaikkien valmistelujen kanssa, enkä vieläkään ole vakuuttunut siitä onko kaikki oleellinen tullut hoidettua. Mutta onneksi on netti ja isukille jätetty avoin valtakirja hoitaa mahdollisia eteen tulevia asioita.

Tällaiselle reissulle lähtö on minulle iso juttu. Ja tuntui niin hyvältä, kun oma seurakuntani siunasi minut matkaan ja sain vielä saatesanoiksi mukaan Psalmin 121:

”1 Matkalaulu.
Minä nostan silmäni vuoria kohti
- mistä minulle tulee apu?
2 Apu minulle tulee Herralta,
taivaan ja maan Luojalta.
3 Hän ei salli sinun jalkasi horjua,
sinun varjelijasi ei torku.
4 Katso, hän, joka Israelia varjelee, ei torku eikä nuku.
5 Herra on sinun varjelijasi,
Herra on suojaava varjo sinun oikealla puolellasi.
6 Aurinko ei vahingoita sinua päivällä eikä kuu yöllä.
7 Herra varjelee sinut kaikesta pahasta,
hän varjelee sinun sielusi.
8 Herra varjelee sinun lähtemisesi ja tulemisesi
nyt ja ikuisesti”

Näiden Psalmin sanojen saattelemana on hyvä lälhteä matkaan! Vaikka näennäisesti reissaankin yksin, en koskaan kuitenkaan ole yksin.

Moni on kysellyt reissuni reittiä ja aikataulua. Tässä se nyt on: Tänään 6.8. lennän Budapestin kautta Zagrebiin, jossa vietän seuraavat reilut kolme kuukautta (tästä lisää tuonnempana). 17.11. jatkan matkaa Lontooseen, jossa viivyn yhden yön jatkaakseni seuraavana päivänä Miamin kautta Dominikaaniseen tasavaltaan, Santo Domingoon. Joulukuun 15. päivä lennän takaisin Miamiin, josta jatkan Los Angelesin kautta edelleen Fidzille, Nadiin. Joulua vietän jossakin palmun alla ja matka jatkuu tammikuun 27. päivä Australiaan, Cairnsiin, jonne lennän Brisbanen kautta. Cairnsista köröttelen bussilla jälleen Brisbaneen, jossa toivottavasti vihdoin pääsen tapaamaan Australian sukulaisia. Brisbanesta matka jatkuu Sydneyyn, josta lennän Perthiin. Perthistä on jatkolento 2.3. Balille, Indonesiaan. Indonesiaan, Malesiaan ja Thaimaahan olen varannut aikaa kolmisen kuukautta. Paluu Helsinkiin on 31.5. Bangkokista. Matka Balilta Bangkokiin menee seikkaillen omia teitä. :)

Mutta ensin siis edessä on reilu kolme kuukautta Zagrebissa. Miksi Kroatia, on aivan oma stoorinsa. Matkaa suunnitellessani halusin sisällyttää siihen myös vapaaehtoistöitä. Keväällä juttelin Suomen Adran ulkomaanasioista vastaavan Heimo Lempisen kanssa ja kyselin häneltä mahdollisuuksia päästä johonkin Adran projektiin mukaan jonnekin päin maailmaa. Heimo lupasi selvitellä asiaa kesäkuun alussa Bangokissa Adran johtajien palaverissa. Bangkokista tuli sitten viestiä, että kiinnostaisiko Kroatia, siellä olisi kovasti tarvetta avulle. Vastaus oli siis kyllä, kun tässä nyt ollaan matkalla Zagrebiin.

Viime viikolla olin Skype-yhteydessä Kroatian Adran johtajan kanssa ja sain hieman kuulla, mikä minua odottaa. Työkenttänäni on Adran vapaaehtoiskeskuksen perustaminen Kroatiaan. Ei mikään pikku juttu... Aika pieneksi itsensä ainakin tässä vaiheessa tuntee, kun edessä on kielimuuri ja Kroatian lainsäädäntö. Saan kuulemma apua joltakin kroatialaiselta kieliasioissa ja toivottavasti vähän muutenkin :) Jännityksellä jään odottamaan, mitä Kroatia tuo tullessaan... 

perjantai 1. elokuuta 2014

Unelmista totta

Jo vuosia olen haaveillut pääseväni joskus pidemmäksi aikaa ulkomaille. Yhtä lailla olen halunnut olla avuksi siellä missä apua tarvitaan. Kevättalvella 2013 osallistuin kirkonrakennusprojektiin Nicaraguassa ja kotiinpaluu aiheutti rajun kulttuurishokin. Paluu oravanpyörään oli niin suuri järkytys, että aloin olla kypsä siirtymään vaiheeseen 2: unelmien toteuttamiseen.

Nyt ollaan siinä vaiheessa, että vuorotteluvapaa on anottu, vuokra-asunto irtisanottu ja tyhjennetty varastoon, lentoliput maksettu ja lähtöön on aikaa alle viikko. Monta pientä (ok - joku isokin, kuten auton myyminen) asiaa on vielä hoidettavana, ennen kuin olen oikeasti valmis lälhtemään. Onneksi asioilla on tapana järjestyä ja kun on tehnyt diilin Taivaan Iskän kanssa, ei edes tarvitse turhista murehtia.

Tämä blogi tulee palvelemaan kahta tarkoitusta. Ennen kaikkea se on itselleni tapa pitää "päiväkirjaa", kirjata muistiin matkan varrella tapahtuneita asioita. Samalla kaikki ystäväni ja sukulaiset pääsevät lukemaan kuulumisiani ilman, että minun pitäisi kaikille erikseen kirjoitella.