sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Gipsy Ranch

Ihana lepoviikko Gipsy Ranchilla alkaa lähestyä loppuaan. Ylihuomenna on aika vaihtaa maisemaa. Viikkoon on mahtunut monenlaista pientä hauskaa :) Gipsy Ranch sijaitsee kahden kylän, Cabareten ja Sosuan puolessa välissä. Molempiin kyliin on tullut tutustuttua ja sitä myötä on tullut testattua paikallisen joukkoliikenteen toimivuus. Joannan kanssa lähdimme ensin tutustumaan Cabareteen, joka on hieman lähempänä kuin Sosua. Saimme kyydin Ranchilla myös majoittuvalta Venezuelalaiselta nuorelta parilta. Katsastimme Cabareten beachin ja etsimme marketin, josta saimme hankittua evästä viikkoa varten. Paluumatkalla guaguan rahastajapoika rahasti tyhmiltä turisteilta tuplahinnan, mutta siinäpä tuli oppirahat maksettua ja jatkossa ei ole maksettu senttiäkään yli normitaksan. 

Guaguan lisäksi joukkoliikennettä toimittaa Carritot, yleiset taksit, jotka ovat yleensä jo parhaat päivänsä nähneitä henkilöautoja. Yhdellä reissulla Joannan kanssa olimme palaamassa Ranchille, kun Carrito pysähtyi poimimaan meidät kyytiin. Hieman ihmeissämme katsoimme, kun autossa oli jo kuljettajan lisäksi viisi matkustajaa (kaksi etupenkillä ja kolme takapenkillä). Viitoimme kuljettajalle, että jatkaisi matkaa, me otamme seuraavan kyydin. Mutta kuljettaja näytti, että sisään vaan. Kun epäröimme, takapenkiltä nousi yksi matkustaja pois kyydistä ja niinpä ahtauduimme takapenkille kolmanneksi ja neljänneksi matkustajaksi. Nyt siis kyydissä oli kuljettajan lisäksi kuusi matkustajaa. Mutta hetken päästä kuski pysähtyi poimimaan vielä yhden kyytiläisen lisää. Tuo nainen kömpi etupenkille kuskin puolelta ja näin siis tavallisessa henkilöautossa oli kahdeksan ihmistä - neljä edessä ja neljä takana!

Mitenkään tavatonta ei ole, että matkustaja unohdetaan jättää kyydistä oikeassa paikassa. Yhdellä reissullani Sosuasta Ranchille hetkeä ennen Ranchia takanani istunut indonesialaispariskunta alkoi jututtaa minua. Ranch tulee aika yllättäen, eikä sitä ole helppo huomata vauhdissa. Lisäksi se ei tunnu olevan kovin tuttu paikallisille. Niinpä juttelun lomassa yritin pitää silmällä, missä minun pitäisi jäädä pois. Jotenkin paikka kuitenkin onnistui vilahtamaan ohitseni sitä huomaamatta ja vasta lähempänä Cabaretea tajusin, että missasin pysäkkini. Ei auttanut muu kuin hypätä guaguasta ulos ja ottaa uusi kyyti takaisin päin.

Vaikka kuvasta voisi niin päätellä, Ranchilla ei ole hevosia - enää. Nykyisin täältä löytyy kanoja, koiria ja kissoja. 

Ranchin rakennushommat ovat viikon aikana edistyneet kovaa vauhtia. Viikon päästä on tarkoitus viettää ravintolan/baarin avajaisia. Koska ravintola ei vielä ole valmis, olen liittynyt joka ilta isäntäväen seuraan päivälliselle. Näin olen päässyt maistelemaan aitoa dominikaanista ruokaa ja näkemään, miten paikalliset täällä syövät. Tosin isäntäväki on lähtöisin Sveitsistä, mutta he ovat asuneet täällä jo vuosikaudet ja osa Rancin väestä on ihan alkuperäistä väestöä.

Ahkera työläinen sai hyvästä työstä bonusta. Nyt hänellä kotona kana, joka tarjoilee tuoreita kananmunia. Yhdessä kanan kanssa poika hyppäsi guaguaan ja lähti kotiin.

Lämpötilat täällä ovat pyörineet 25 ja 30 asteen välillä. Täällä on kuulemma nyt talvi... Siksi öisin on hieman viileämpää (silti yli 20 astetta). Oma huoneeni sijaitsee kattotasanteella upouudessa puurakennuksessa. Iltaisin tasanteella istuskellessa mieluusti vetää pitkähihaista päälle etenkin, jos vähänkään tuulee. Huoneissa ei ole peittoja, vain ohut lakana. Minulle vilukissalle lakana on liian ohut ja niinpä sain emännältä huovan lämmikkeeksi. Sen alla on niin hyvä nukkua, kun viluta yhtään.

Ranch on pieni, tiivis yhteisö, jossa kaikki vieraat tulevat nopeasti tutuiksi keskenään. Täällä katolla on neljä huonetta, joista minulla on yksi, Joannalla toinen, Venezuelalaispariskunnalla kolmas ja neljännessä huoneessa seinänaapurinani on venäläismies. Kommunikointi on osittain kovin haasteellista, kun venäläisen ja venezuelalaisten englanninkielen taito on kovin heikkoa. Mutta kovasti on silti juttua ollut ja kävipä tuossa selväksi sekin, että tuo venäläismies tuli Ranchille sieltä, mihin minä olen seuraavaksi suuntaamassa. Näin valokuvia paikasta ja sain kuulla, millainen paikka siellä minua odottaa.

Emäntäni Nathalie on suunnattoman eläinrakas ihminen. Tässä hän syöttää orpoa kissanpentua, jonka hän pelasti tien varresta yhdessä neljän muun pennun kanssa. Vain kaksi pennuista jäi eloon ja ne ovat Nathalien hellässä hoidossa. Kun kysyin, montako koiraa Nathaliella on, hän joutui hetken laskemaan ja sanoi sitten koiria olevan kuusi. Seuraavana päivänä kuitenkin laskin itse Ranchilla pyörivän ainakin kahdeksan koiraa. Kun otin asian Nathalien kanssa puheeksi, hän nauroi ja totesi, ettei aina pysy ihan perässä kuinka monta hännän heiluttajaa on, kun niitä tulee aina vaan lisää.

Tämä ei ole Nathalien koira. Tämä ilmestyi rannalla seuraani. Koira oli kovasti leikkisä ja otti minut jostain syystä omakseen. Ensin se kiikutti minulle kookospähkinäpallonsa ja yritti kovasti saada minua leikkimään kanssaan sillä. En jaksanut innostua leikkimään sen kanssa, mutta se pyöri ympärilläni pallonsa kanssa ja lopulta jäi makoilemaan viereeni hiekalle. Jonkun ajan päästä se haki jostakin kepin, jota se anovasti katsoen toi aurinkopetini vierelle. Vieläkään en alkanut leikkiä sen kanssa. Rannalle tuli nuori tyttö, joka ihastui kovasti tuohon koiraan. Hän kysyi, onko se minun koira ja olisi ollut kovasti innokas leikittämään koiraa. Hän heitti koiralle keppiä, jonka koira toi joka kerta minulle. Minä puolestani annoin kepin aina tytölle, joka heitti sitä koiralle. Pian tyttö kylllästyi ja koira palasi minun viereen. Lopulta jonkun ajan päästä aloin heittää keppiä, jonka koira aina innoissaan haki takaisin. Välillä se pulahti mereen vilvoittelemaan keppiä hakiessaan. Kauaa ei keppiä tarvinnut heitellä, kun koira ei enää antanutkaa keppiä minulle vaan asettui läähättäen makaamaan aurinkopetini taakse. 

Sosua-beach osoittautui täkäläisistä rannoista suosikikseni. Ranta on suht tyyni ja vesi välkehtii kaikissa mahdollisissa sinisen sävyissä. Ensimmäinen tutustuminen beachiin tuli tehtyä ilman uikkarivarustusta, mutta toisella kerralla mukana oli oikea rantavarustus. Rannalla oli paljon aurikotuolien tarjoajia ja useimmat heistä tarjosivat tuolin ja varjon "ilmaiseksi", kun hyödynsi heidän ravintolansa palveluita. Diilihän on kyllä hyvä. Kun rannalla päivän makoilee, joka tapauksessa haluaa syödä jotakin. Niinpä valitsin makoilupaikkani ruokalistan perusteella :)

Omalla lähirannalla ei liikoja ihmisiä ole. Ranta on melkoisen autio. Yhtään hotellia ei rannalla ole, vain pieniä surffauskoulukojuja. Rannalla pääseekin ihailemaan lähinnä lainelautailijoiden taidonnäytteitä. Tämän päivän vietin tällä lähirannalla. Otin kassiin mukaan kirjan, vesipullon ja pyyhkeen. Rannalle päästyäni riisuin mekon ja sandaalit ja lähdin avojaloin bikineissä kävelemään rantaa pitkin. Välillä istahdin varjoon, kaivoin kirjan esille ja luin muutaman sivun ennen kuin taas jatkoin matkaa. Kävelin rantaa pitkin niin pitkälle kuin sitä mukavasti pääsi kävelemään aina välillä varjossa hetken huilaten. Paluumatkan päätteeksi pulahdin aaltojen syleilyyn huuhtomaan hiekat ja hiet mereen. Lopuksi vielä levitin pyyhkeen hiekalle ja kuivattelin hetken ennen kuin palasin Ranchille nauttimaan LÄMPIMÄSTÄ suihkusta. Kun ensimmäisen kerran täällä otin suihkun, olin aivan ihmeissäni, kun hanasta alkoi tulla suorastaan kuumaa vettä. Äkkiä siihen haaleaan suihkuun oli tottunut, enkä osannut edes odottaa, että tarjolla olisi lämmintä vettä.

Cabarete tunnetaan Karibian leijalautailuparatiisina. Kun rannalle ensimmäisen kerran astuin ja katsoin merelle, näky oli häkellyttävä. Leijalautailijoita oli käsittämättömät määrät! 



keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Santo Domingosta Cabareteen

Santo Domingo tuli nähtyä ja ensikosketus hostellielämään on nyt saatu. Eikä se ollut ollenkaan hassumpi kokemus. Lauantai-iltana huoneeni ovelle koputettiin. Ovella oli yksi hostellissa asuvista nuorista miehistä yhdessä uuden tulokkaan kanssa. Hostellin henkilökunta oli jo lähtenyt ja tämä uusi tulokas oli vailla yösijaa. Tulokas oli nuorehko jenkkimies, joka puhui sujuvasti myös espanjaa. Hieman kauhuissani ajattelin, saanko nyt hänestä kämmpiksen, mutta onneksi hän päätyi ottamaan oman privaattihuoneen, kun hostellin omistaja vihdoin saapui paikalle.

Sunnuntaina suuntasin rantakadulle, joka on aina sunnuntaisin suljettu liikenteeltä ja siellä on monesti joku tapahtuma. Niin oli nytkin. Rannassa sijaitsevalla aukiolla ja sen ympäristössä oli valtavasti ihmisiä. Siellä oli esiintymislava ja lapsille monenlaisia leikkipaikkoja. Ihmisillä oli päällään t-paidat, joissa luki epanjaksi jotakin perheiden yhtenäisyydestä. Kyseessä oli siis jonkinlainen perhetapahtuma. 

Joulu alkaa näkyä myös täällä katukuvassa. Löytyipä Santo Domingon kadulta ihan oikea lumiukkokin :)

Vaeltelin rannasta kohti vanhaa kaupunkia haluten vain kuluttaa aikaa ja nauttia lämmöstä ja auringosta. Toki halusin myös löytää rahanvaihtopaikan ja ruokakaupan sekä paikan, mistä saisi paikallista ruokaa syötäväksi. Kävelykadulta löysin avoinna olevan rahanvaihtopaikan ja lopulta päädyin ruoka- ja vesiostoksille samaiseen jumboon, missä jo aikaisemmin olin käynyt. Ajattelin viedä ostokseni ensin hostelliin ja sitten lähteä etsimään ravintolaa. Matkan varrella huomasin kuitenkin ravintolan, josta sai take away annoksia. Poikkesin sisään katsomaan, mitä heillä oli tarjolla. Henkilökunta ei puhunut englantia, mutta minäpä osasinkin tarvittavat kaksi sanaa espanjaa ja sain ruokaa ilman lihaa - sin carne. :) Annokseen tuli paistettua riisiä, paistettuja keittobanaaneja ja jotakin kastiketta, josta ei ole mitään hajuakaan, mitä siinä oli, mutta hyvää se joka tapauksessa oli. 

Näkymää vanhasta kaupungista.

Tyytyväisenä löydöstäni kipitin pikaisesti hostellille nauttimaan lounastani. Ruokaa oli niin paljon, että puolet siitä jäi vielä syömättä. Onneksi oli jääkaappi, johon varastoin loppuannoksen iltaa odottamaan. Pienen ruokalevon jälkeen päätin lähteä vielä etsimään reitin bussiasemalle, jonka sijainnin olin hostellin omistajalta selvittänyt. Hän näytti paikan kartalta. Matkaa oli pari kilometriä, joten se oli aivan kävelymatkan päässä rinkankin kanssa. Kun pääsin paikkaan, missä aseman piti olla, siellä ei ollut mitään asemaan viittaavaa. Hieman hämilläni lähdin tutkimaan lähikatuja - ilman tulosta. Lopulta päätin luovuttaa ja ottaa suosiolla aamulla taksin asemalle. Päätin kävellä takaisin hostellille hieman eri reittiä, mitä olin tullut ja kas kummaa, bussiasema komeili edessäni! Kävin infosta kysymässä aikatauluja ja hintaa. Tyytyväisenä palasin hostelliin lämmittämään ruokaani. Muutamat muut hostellin asukkaat istuskelivat ulkona oluella ja pyysivät liittymään seuraan. Liityin joukkoon ruokani kanssa ja pian minulla oli lautasella oman ruokani lisäksi arena - venezuelalainen maissileipä, joita yksi asukas oli juuri tehnyt. Hämmästyksekseni tuo nuori nainen puhui hieman englantia ja meillä synkkasi heti. Sain kutsun Venezuelaan, jossa hän lupasi toimia oppaanani.

Lisää joulutunnelmia.

Aamulla pakkasin tavarani, luovutin huoneeni, nostin rinkan selkään ja repun vatsapuolelle ja lähdin kävelemään bussiasemalle. Reilu pari kilometriä kantamusten kanssa oli aika haastava aamujumppa, mutta pääsin kuin pääsinkin asemalle. Kello oli vähän vajaa puoli yksitoista. Ostin lipun ja kuulin bussin lähtevän puolelta (vaikka aikataulun mukaan lähtöajat oli aina tasatunnein). Niinpä pääsin suoraan bussiin, joka oli jo siinä määrin täynnä, että yhtään tuplapenkkiä ei ollut enää vapaana. Niinpä istahdin alas bussin etuosaan hieman vanhemman rouvan viereen, joka oli keskittynyt soittamassa kännykällään jonnekin. Kun hän alkoi puhua puhelimeen, hän puhui englantia ja kuulin hänen olevan matkalla Sosuaan, kuten minäkin. Puhelun jälkeen tervehdin häntä ja totesin, että meillä on sama määränpää. Kysyin, onko hän jäämässä Sosuaan. Hän sanoi menevänsä Cabareteen. Sinne sanoin minäkin olevani matkalla. Hän kysyi, mikä on majapaikkani Cabaretessa. Sanoin, että Gipsy Ranch. Hänen suu loksahti auki ja hän sanoi, että niin hänenkin ja hän oli juuri yrittänyt soittaa emännällemme, joka oli luvannut noutaa hänet Sosuasta, kun vaan tietää mihin aikaan. Hän ei kuitenkaan saanut emäntää kiinni, vaan jätti viestin vastaajaan. Minä puolestani kerroin, että olin ajatellut jatkaa Sosuasta guagualla perille.

Neljän ja puolen tunnin bussimatka vierähti nopeasti. Matkalla tosin tuli nähtyä jotain sellaista, mitä en välttämättä olisi halunnut nähdä. Jossain vaiheessa matkaa bussi pysähtyi. Edessä oli melkoinen ruuhka. Aloimme katsella, onko siellä jokin onnettomuus vai tietyö. Liikenne ohjattiin yhdelle kaistalle. Hitaasti pääsimme etenemään ja jonkin matkan päässä syy selvisi. Toisella kaistalla oli täysin romuttunut auto, jonka ympärillä parveili iso joukko ihmisiä. Kun pääsimme auton romun kohdalle, näimme kuljettajan paikalla ratin yli lyyhistyneen verisen miehen, joka ei voinut olla enää elossa. Tuo näky oli niin lohduton. Jonkun elämä oli juuri päättynyt.

Sosuaan päästyämme bussi jätti meidät päätien varteen, paikkaan jossa yllättäen oli vastassa liuta takseja kyytiä tarjoamassa. Emäntäämme ei näkynyt missään ja meillä oli kaikki matkatavarat mukanamme. Sinnikkäät taksikuskit vakuuttivat, että guaguat eivät huolisi meitä kyytiin sellaisten pakaasien kanssa. Eikä siinä yhtään guaguaa sillä hetkellä näkynytkään. Saimme tingittyä taksin 400 pesoon, eli noin 4 € per nenä. Vähän hassulta tuntui, että olimme juuri matkustaneet bussilla neljä ja puoli tuntia ja makseneet matkasta 380 pesoa. Nyt noin seitsemän kilometrin matkasta piti maksaa enemmän...

Kumpikaan meistä ei tiennyt, mikä meitä perillä todellisuudessa odottaa. Jännityksellä sitä odotimme. Olimme molemmat varanneet samanlaisen huoneen - uusi puinen huone omalla kylppärillä. Perille päästyämme totesimme heti, että olimme tulleet työmaalle... Meidät johdatettiin kapeita rappusia kattotasanteelle, mistä huoneemme löytyivät. Niissä oli yöpynyt vasta yhdet vieraat ennen meitä. Hieman ihmeissämme katselimme, kun kattotasanne oli aivan työn alla. Millään reunalla ei ollut minkäänlaisia kaiteita, ei edes rappusissa. Työmies alkoi rakentaa yhdelle reunalle kaidetta siinä meidän silmien alla. Aloimme katsella, missä se luvattu uima-allas on. Pieni allas näkyi puutarhassa olevan, mutta siinä ei ollut vettä... Oli kuulemma ongelma jonkun putken kanssa, mutta pian allas olisi taas käytössä. Paikan ravintola oli myös remontissa. Joka paikassa oli rakennusmateriaaleja. Hieman tuli sellainen olo, että tämä ei nyt ole ihan sitä mitä odotin. Etenkin, kun lähimmän viiden kilometrin säteellä ei juurikaan ole tarjolla mitään. Ei kauppoja, ei ravintoloita. Mutta paikan omistaja Nathalie ja hänen tyttärensä Cindy osoittautuivat erittäin mukaviksi ja palvelualttiiksi ihmisiksi. He lupasivat valmistaa meille ruokaa kolmesti päivässä, jos haluamme. Mieluusti tartuimme tarjoukseen heti saadaksemme illalla jotain syötävää. 

Kaiteen rakentaminen menossa.

Vielä kun oli valoisaa, halusin käydä katsomassa, millainen ranta ja minimarket lähistöllä on. Matkaseuralaiseni, Joanna, jäi ranchille jalkaansa lepuuttamaan. Totesin läheisen minimarketin nimensä mukaiseksi. Suomalaisen mittapuun mukaan kyseessä oli lähinnä kioski. Jatkoin matkaani kohti rantaa, minne matkaa piti olla reilut puolisen kilometriä linnuntietä. Mäeltä näinkin meren pilkottavan puiden takaa. Rantaa lähestyessä ensin kuului äänet - aaltojen pauhu. Vasta hetken päästä avautui näkymä merelle. Olin myyty! Edessäni oli lähes autio hiekkaranta. Ei ensimmäistäkään hotellia rannalla. Vain muutama pieni surffi-/leijalautakoju siellä täällä puiden siimeksessä. Aurinkovuoteita näkyi vain joku hassu. Muutama ihminen uimassa meressä, muutama leijalautailija ja jokunen rannalla kävelijä. Juuri tätä kaipasin!!! Enää ei rakennustyömaa haitannut. Ranta oli minua varten...


Palattuani ranchille löysin Joannan istuskelemasta alakerran naapuripariskunnan kanssa pihalla. Carol ja miehensä olivat Kanadasta, kuten Joannakin. He ovat olleet ranchilla jo lähes kuukauden, joten he tuntevat hyvin lähiseudun. He ovat myös vuokranneet auton ja lupasivat huomenna meille sightseeingin Cabareteen. Samalla pääsemme isompaan markettiin hakemaan ruokatarvikkeita. 

Pimeän laskeuduttua pääsimme Joannan kanssa nauttimaan päivällistä, jonka Nathalie meille valmisti. Tarjolla oli jugaa (lienee jamssi suomeksi) kananmunien ja paistetun juuston kanssa. Olimme käyneet keskustelua siitä, mitä haluaisimme ruuaksi. Meille yritettiin tarjota pastaa, mutta tyrmäsimme ajatuksen ja sanoimme haluavamme paikallista ruokaa. Sitä siis saimme vihdoinkin! Ja minä ainakin tykkäsin kovasti. Eikä hintakaan ollut paha, 150 pesoa, eli 3 €. Toivottavasti jatkossakin saan nauttia näitä paikallisia perusruokia. 

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Boca Chicasta Santo Domingoon

Väsymyksen mukanaan tuoman alkutyrmistyksen jälkeen kotiuduin nopeasti hotelliin, joka osoittatui lopulta oikein hyväksi valinnaksi. Hotellin henkilökunta ei puhunut lainkaan englantia, joten kommunikointi heidän kanssaan oli hieman haasteellista. Paikalle tullessani minun piti maksaa ensimmäisestä yöstä etukäteen, joten loppuyöt oli vielä maksamatta. Kuvittelin, että ne maksetaan sitten lähtiessä. Heti ensimmäisenä aamuna aamiaisen jälkeen respan poika tuli kuitenkin kovasti selittämään minulle jotain, mitä en tietenkään ymmärtänyt. Aamiaisseuralaiseni istuskeli siinä lähellä ja hän tuli avuksi tulkkaamaan. Häneltä kun taipui niin enganti kuin espanja. Näin selvisi, että hotelli halusi loputkin yöt maksettavaksi etukäteen. Mikäs siinä, minähän maksoin.

Hotellin sisäänkäynti. Huomaa persoonallinen lamppukupu ;D

Tulkkini osoittautui erittäin hyödylliseksi tuttavuudeksi. Hän oli belgialainen, joka asui Espanjassa ja puhui näin täydellistä espanjaa. Häneltä sain monta hyvää vinkkiä niin hotellia kuin Boca Chicaa koskien. Hän jopa tarjoutui lähtemään näyttämään minulle ainoan paikallisen supermarketin ja lähikulmien parhaat ruokapaikat. Sain hyvin arvokkaita vinkkejä mm. juomaveden ostamisesta ja kuinka pääsen Guagualla (paikallinen "bussi") perjantaina Santo Domingoon.

Boca Chica on paikkana paikallisten suosima rantakohde, jonka pääkadun varsi on täynnä erilaisia ravintoloita, matkamuistomyymälöitä ja ilta-aikaan itseään myyviä naisia. Itse ranta on koko matkalta täynnä rantatuoleja, joita vuokrataan yli-innokkasti turisteille. Vaikka nyt ei olekaan vielä paras matkailuaika, rannalla oli melkoisesti väkeä ja niitä kauppiaita... Vain kerran kävin itse rannalla uimassa ja lukemassa. Tällaiset rauhattomat, turistien täyttämät rannat eivät jaksa innostaa minua. Löysin aivan rannan toisesta päästä hieman rauhallisemman paikan palmun varjosta. Siinä tovin istuskelin uinnin jälkeen lukien ja lämmöstä nauttien.


Rantaelämää.


Kun olin saanut tarpeekseni rantaelämästä, suunnistin pääkadulle tutustumaan sen tarjontaan. Halusin löytää uudet bikinit, kun entisistä alkoi kuminauhat löystyä. Juuri, kun olin päässyt pääkadulle, alkoi ensimmäiset vesipisarat putoilla. Täällä on vielä virallisesti hurrikaaniaika tämän kuun menossa ja trooppisia sateita voi tulla milloin vain. Tämä sadekuuro ei kestänyt kuin hetken, mutta olin kovasti onnellinen, että en ollut enää rannalla, vaan pääsin sateensuojaan tutkailemaan uusia bikineitä. Löysinkin kaupan, missä oli hyvät valikoimat, mutta heillä oli siivous menossa ja kaikki tuotteet oli siirretty myymälän toiselle seinustalle, joten päätin palata seuraavana päivänä takaisin, kun tuotteet olisivat helpommin tutkittavissa. Kun menin seuraavana päivänä takaisin, löysin muutamat bikinit, joita halusin kokeilla. Ystävällinen myyjä esitteli, kuinka heillä on vielä erikseen sekä ylä- että alaosia niin että voi halutessaan vaihtaa bikineihin jommankumman osan tai tehdä aivan oman yhdistelmän. Yllättäen tuota mahdollisuutta tuli käytettyä :D 

Kaupantekoon täälläkin kuuluu tinkiminen. Bikineideissä oli hintalappu, joten niistä ei juurikaan saanut tingittyä, mutta kun rannalla näin hattukauppiaalla sellaisen hatun, mitä olin etsinyt, pääsin tinkimään oikein kunnolla. Hattukauppiaalla ei vaan sattunut olemaan oikean kokoista hattua minulle. Kaikki olivat liian suuria. Hän kysyi, mistä hän minut löytää, jos käy hakemassa varastostaan pienemmän hatun. Sanoin käveleväni rannalla ja jatkoin matkaani. Ei siinä kauaa mennyt, kun kauppias kirmaisi luokseni pienempien hattujen kanssa. Nyt löytyi oikea koko, joten oli aika löytää oikea hinta. Pyynti oli 800 pesoa (16 €). Totesin, että aivan liikaa. Myyjä kysyi, mitä voisin maksaa. Sanoin 300 (6 €). Myyjän mielestä se ei ollut mitään ja hän teki uuden tarjouksen 500 pesoa. En ollut halukas sitäkään maksamaan, vaan pidin kiinni kolmesta sadasta, joka mielestäni oli aivan kohtuullinen hinta kyseiselle hatulle. Sillä hinnalla myyjä ei hattua suostunut myymään, mutta kun korotin tarjoustani 50 pesolla, hattu vaihtoi omistaa ja enää minun ei tarvinnut pelätä auringonpistosta :D

Ei ollut peiliä, mistä katsoa miltä hattu näyttää, mutta mitäs sitä peilillä tekisi, kun on kännykässä kamera!

Täällä kun on juomaveden suhteen täysin pullotetun veden varassa, siitä ei mielellään maksa yhtään liikaa. Hieman tuo veden hinnoittelu pääsi kyllä yllättämään, vai mitä sanotte tästä...?


Kuvassa vasemmalta oikealle: 
1) 0,7 l, hinta 2,89 us dollaria eli n. 2,30 € (Miamin lentokenttä) 
2) 5 l, hinta 100 pesoa eli n.1,80 € (paikallinen pikkukauppa) 
3) 5 gallonaa (noin 20 litraa), hinta 50 pesoa eli noin 0,90 € (oma hotelli)
Jostain kumman syystä tuli ostettua tuo iso pönikkä, vaikka tiesin, että en ehdi sitä kaikkea käyttämään ennen kuin matkani jatkuu...

Boca Chican olin alunperin valinnut matkani ensimmäiseksi etapiksi sen lentokentän läheisyyden takia. Siihen pääsi nopeasti pitkän lentopäivän jälkeen ja siitä on sitten helppo jatkaa matkaa ihan minne haluaa. Tutkailin mahdollisia seuraavia etappeja ja päätin viettää viikonlopun pääkaupungissa Santo Domingossa ennen kuin jatkaisin matkaa saaren pohjoisosaan Cabareteen. Pääkaupunki ei sinänsä minua erityisesti houkutellut, mutta halusin kuitenkin sielläkin poiketa jossain välissä, käydä etsimässä sen muutamat geokätköt ja vierailla paikallisessa kirkossa. Siksi viikonloppu siellä tuntui hyvältä ajatukselta. Varasin majoituksen edullisesta hostellista neljän hengen huoneesta.

Perjantaina hyvästelin belgialaisen ystäväni, heitin rinkan selkään ja repun etupuolelle ja suuntasin guagua-pysäkille. Ensimmäisellä guagualla pääsin keskustasta isontien varressa sijaitsevalle isommalle pysäkille (tai asemalle), jossa piti vaihtaa autoa päästäkseen Santo Domingoon. Guaguat ovat pikkubussseja, joilla ei ole varsinaisesti aikataulua, vaan ne lähtevät, kun ne ovat täynnä. Osa autoista on todellakin parhaat päivänsä nähneitä, kolaroituja, ikkunattomia ja jopa ovettomia. Näitä pidempiä välejä ajavat guaguat ovat kuitenkin hyvinkin uusia, ilmastoituja ja jopa wifillä varustettuja. Netistä olin selvittänyt, mihin guaguat Santo Domingossa ajavat ja missä hostellini sijaitsee. Matkaa siinä vällillä oli reilu kilometri, jonka voisin hyvin kävellä kantamusteni kanssa. Santo Domingoon päästyämme seurasin koko ajan kännykän gps:llä missä olemme. Huomasin, että guagua jatkaa matkaa vielä olettamaltani päätepysäkiltä hostellini suuntaan. Siinä vaiheessa siirryin eteen istumaan ja yritin selvittää rahastajalta, minne guagua ajaa ja näytin kartalta, minne itse olen menossa. Lopulta pääsin muutaman sadan metrin päähän hostellistani.

Hostellin vastaanotossa oli vastassa nuori nainen, joka -yllätys, yllätys- ei puhunut yhtään englantia. Jostakin käsittämättömästä syystä Booking.comin varausvahvistukset ovat suomeksi!!! Onneksi puhelin keksitty, joten respan tyttö soitti jollekin, joka puhui englantia ja näin pääsin kirjautumaan sisään hostelliin. Ihmettelin kyllä hieman, että olin varannut sängyn neljän hengen makuusalista, mutta minut ohjattiin huoneeseen, missä oli kahdeksan sänkyä. Minulle kyllä sitten kerrottiin, että sinne ei tulisi kuin neljä henkilöä. Illalla tosin iltavuoroon tullut respan tyttö kertoi, että huoneeseen ei tulisi ketään minun lisäkseni :) Päivällä jo hieman ihmettelin, kun en löytänyt mistään huoneen valokatkaisijaa. Päätin kysyä sitä sitten illalla, kun valoja alkaa tarvita. 

Mun privaattihuone :)

Lähdin tutustumaan kaupunkiin ja etsimään niitä harvoja geokätköjä, mitä täällä on. Kaupunki on jokseenkin kaoottinen ja likainen. Roskia on joka puolella katujen varsilla ja pihoilla ja liikenne on ruuhkaista ja torvet soi. Rakennukset ovat monet pahasti rempallaan. 

Santo Domingon rantakadun näkymiä.

Suuntasin kulkuni rantakadulle, jota pitkin ajattelin kävellä vanhan kaupungin alueelle, missä kätkötkin olivat. Kovin suuria odotuksia noiden kätköjen löytymisen suhteen ei ollut, sillä niitä oli kovin harvakseltaan käyty etsimässä ja viimeisimmät loggaukset olivat enimmäkseen "ei löytynyt". Yhtään en minäkään löytänyt, vaikka jälkeen päin loggauksia luettuani totesin, että yksi niistä olisi mahdollisesti ollut vielä löydettävissä. En vain ollut hoksannut katsoa oikeasta paikasta.

Ränsistyneitä rakennuksia rantakadun varrella.

Kaupunkikierroksellani yritin myös löytää ruokakauppaa mahdollisimman läheltä hostellia samoin kuin sen näköisiä ravintoloita, joissa voisi käydä syömässä. Molempien löytäminen osoittautui yllättävän haasteelliseksi. Löysin pienen kadunpätkän, missä myytiin torimeiningillä hedelmiä. Ostin siitä banaaneja ja kysyin myyjältä supermarkettia. Hän näytti kädellään suuntaa, minä kiitin ja lähdin etsimään. Melkein jo luovuin toivosta, kun yhtäkkiä seisoinkin Jumbon edessä. Sieltä sain ostettua aamiaistarvikkeita, vettä ja vähän evästä viikonlopun varalle. 

Vietyäni ostokseni hostelliin, lähdin etsimään ravintolaa, missä voisin syödä päivällistä. Se osoittautui eritäin vaikeaksi tehtäväksi. Tarjolla oli joitakin hyvin epämääräisen näköisiä paikallisten ruokapaikkoja ja sitten roskaruokapaikkoja. Suuntasin kävelykadulle kuvitellen siellä olevan jotain muutakin. Vaan eipä juuri ollut. Pizzaa ja pastaa olisi kyllä saanut, mutta kun niitä en tänne tullut syömään. Ravintolan etsimisen keskeytti joksikin aikaa trooppinen sadekuuro, joka tällä kertaa oli melkoisen raju ja kestikin puolisen tuntia. Ihmiset pitivät sadetta kävelykadun varrella erilaisten suojien alla. Itse päädyin roskaruokaravintolaan istuskelemaan ja sateen päättymistä odottamaan.

Lopulta löysin Mexikolaisen ravintolan, missä söin burrittoja. Raviintolasta lähtiessäni oli jo pimeä. Kävelykatu onneksi tuntui turvalliselta pimeälläkin, sillä se oli hyvin valaistu ja siellä liikkui paljon muitakin ihmisiä. Melkein heti ravintolasta ulos päästyäni alkoi kuulua rajua rummutusta. Suuntasin katsomaan, mistä se tuli. Viereisessä puistossa oli karnevaalimeininkiä. Piti ihan ottaa pieni videopätkä Johannaa varten :D. Vielä kun keksis, miten tänne saa videon lisättyä...

Hostellia lähestyessäni totesin, että siellä onkin hieman pimeämpää. Onneksi pimeää kadunpätkää ei ollut paljoa ja pian olinkin turvallisesti hostellin portilla. Portti on aina lukossa ja meillä on oma avain, millä pääsemme kulkemaan. Kun sain portin auki, huomasin koko hostellin olevan pimeä ja etukuistilla istuskeli lauma ihmisiä taskulampun valossa. Sähköt oli poikki. Jonkin aikaa minäkin istuskelin muiden seurassa, mutta sitten päätin vetäytyä oman huoneen rauhaan. Jonkun ajan kuluttua sähköt palasivat ja kävin kysymässä respan tytöltä sitä puuttuvaa valokatkaisijaa... Hän tuli sen minulle näyttämään. Se löytyi yhden kerrossängyn yläpetin tyynyn takaa :D Siellä oli myös kattotuulettimen säätö. Ilmastoinnin kaukosäädintä en myöskään löytänyt mistään, mutta en sitä kaivannutkaan, kun tuulettimella pärjää aivan loistavasti.

Voiko valokatkasija enää oudommassa paikassa olla?

Valojen palattua päätin käydä suihkussa ja valmistautua yöpuulle. Olin päässyt kylpyhuoneeseen ja osittain jo riisunut, kun valot katosivat uudelleen. Olin puolipukeissa pimeässä kylpyhuoneessa. Ei auttanut muu kuin käsikopelolla etsiä vaatteet ja pukea ne uudelleen päälle. Sitten takaisin oman huoneen ovelle yrittämään löytää oikea avain ja saada ovi auki pimeässä. Hetken yrittämisen jälkeen sain oven auki ja onnistuin löytämään otsalamppuni. Sen kanssa palasin takaisin kylpyhuoneeseen ottamaan suihkun sen valossa.

Lopulta sähköt palasivat. Pian hostellin käytävällä raikui letkeät latinorytmit jonkun soittimesta. Itse keskityin etsimään netistä lähintä kirkkoa aamua varten. Löysinkin kirkon vain noin kilometrin päästä ja tutkin reitin perille. En ole muuten löytänyt tästä maasta vielä ensimmäistäkään turisti-infoa tai mitään muutakaan paikkaa, mistä saisi karttoja. Onneksi geokätköilijällä on aina kartta ja gps mukana kännykässä! Aamulla valmistauduin kirkkoon lähtöön, kun ovelleni koputettiin. Hostellin henkilökunta siellä kutsui aamiaiselle! En tiennytkään, että hintaan kuului aamiainen ja olin jo aamiaiseni syönyt. Tosin, kun kävin katsomassa, mitä oli tarjolla, totesin, että eipä siellä minulle olisi mitään ollutkaan...

Kirkkomatkalla bongattu paikallinen L&T.

Kun pääsin sinne, missä kirkon olisi pitänyt kartan mukaan olla, totesin, että ei muuten ole. Oikean kadun kyllä löysin, mutta oikeaa numeroa en. Numero oli 4 ja kadun alussa oli numerot jo yli 20! Jonkun aikaa pyörin lähikatuja ympäriinsä ja mieleen nousi kolme sanaa jostakin laulusta, jota en edes muista mikä laulu se on. Sanat ovat: "Ohjaa mun askeleet". Olin kolunnut kaikki kadut lähistöltä, enkä löytänyt mitään kirkkoon viittaavaa. Lopulta luovutin ja päätin lähteä takaisin hostellille. Suuntasin takaisin yhtä katua aikaisemmin mistä olin tullut ja kuinka ollakaan, huomasin olevani juuri etsimäni kirkon edessä! Kiitollisin mielin astuin avonaisesta ovesta sisään ja tunsin tulleeni kotiin! Olin myöhässä, joten istuin takapenkkiin. Lähes välittömästi käytävän toisella puolella vähän edempänä istunut nainen nousi ja tuli tervehtimään minua. Raamatuntutkistelu oli juuri alkamassa ja ihmiset siirtyivät pieniin ryhmiin. Jäin itse istumaan paikalleni, sillä en olisi kuitenkaan ymmärtänyt mitään. Ajattelin siinä paikallani lukea itsekseni Raamattua. Toinen nainen tuli nyt luokseni, otti kädestä kiinni ja vei hänen ryhmäänsä. Kun siellä heille selvisi, että en ymmärrä espanjaa, yksi nainen kävi hakemassa paikalle taas uuden naisen, joka puhui vähän englantia. Tunsin itseni enemmän kuin tervetulleeksi!!! Monet kävivät kädestä pitäen tervehtimässä, vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan ja jumiksen lopuksi monet tulivat vielä halaamaan.


Saarna oli melkoinen elämys! Aidolla latinomeinigillä saarnaaja näytti välillä olevan juuri lentoon lähdössä ja jo pelkästään äänenkäyttö ei jättänyt kylmäksi. Seurakunta eli saarnassa täysillä mukana ja aamenet kaikuivat salissa. Jumis kesti reilusti yli kolme tuntia, eikä kenelläkään näyttänyt olevan kiire minnekään. Jumiksen aikana kuului, kuinka ulkona jälleen taivas aukeni ja raju sadukuuro piiskasi katuja. Tänään sateita onkin tullut useampia ja välillä ihan jyrinän kanssa. Tässä hostellilla tätä kirjoitellessani sähköt ovat olleet vähän väliä poikki. Nuo pienet sateet eivät onneksi tällaisella reissulla hirveästi haittaa. Aikaa kun kyllä on ihan riittävästi. Saapa nähdä, vieläkö täällä pääsee hurrikaanin kokemaan...

torstai 20. marraskuuta 2014

Bye, bye, Zagreb - Hola, Boca Chica :)

Reilut kolme kuukautta Kroatiassa on nyt ohi. Tämä oli se osuus matkastani, kun tarkoitus oli tehdä vapaaehtoistyötä. Kuukaudeksi (tulva-alueella) sitä oikeaa työtä riittikin, sen jälkeen homma oli rehellisesti sanottuna enimmäkseen lomailua. Vähän kurja fiilis jäi, kun olisin oikeasti halunnut olla avuksi ja hyödyksi. Mutta toki osasin nauttia myös vapaa-ajastani.

Viimeisen päivän Zagrebissa käytin pyykkäämiseen, pakkailuun, viimeisen geokätkön metsästykseen ja fillarin kadottamiseen :D Aamulla aurinko paistoi lämpimästi, joten parin pyykkikoneellisen jälkeen suuntasin etsimään vielä yhden geokätkön, jolla voisin käyttää vierailulla kaikki Budapestista mukaan tarttuneet matkalaiset. Koska kaikki lähiseudun kätköt oli jo haettu, piti suunnata hieman kauemmas. Vajaan viiden kilometrin päästä löytyi kaunis pieni puukirkko, jonka aitaan oli kätkö piilotettu. Matkalla kätkölle jo ehdin pelästyä, että uskollisesti palvellut fillarini päätti yhteistyösopimuksen. Ketjut jäivät jumiin, eikä takapyörä pyörinyt. Hetken aikaa pähkäilin, mitä tehdä ja kun suosiolla ei ketjut liikkeelle suostuneet, käytin lopulta raakaa voimaa ja kas, ketjut napsahtivat taas kohdalleen ja kaikki oli kunnossa!

Viimeisen kätkön jälkeen suuntasin kohti sunnuntaimarkkinoita, joilta aikanaan pyöräni ostin. Kun kellekään ei pyörä ollut ilmaiseksi kelvannut, ajattelin koittaa myydä sen markkinoilla. Sain päähäni etsiä pyörän myyjän käsiini ja pianhan hänet löysin. Kysyin, haluaisiko hän pyörän takaisin. Vähän hän mietti, kun talvikin on tulossa, mutta kysyi kuitenkin, mitä siitä haluan. Pyysin häntä tekemään tarjouksen ja hän tarjosi 100 kunaa (maksoin itse siitä 300). Tartuin otis tarjoukseen ja kevyin askelin suuntasin kohti kotia. 

Lähtöaamuna uni kaikkosi jo varhain. Niinpä nousin ylös, siivosin asunnon, söin aamiaisen ja kannoin kaikki jäljelle jääneet ruokatarvikkeet roskiin (en tykkää!!!). Kun vein roskapussit, roskiksia oli parhaillaan tonkimassa vanha mies. Toivoin hiljaa mielessäni, että hänellä olisi käyttöä poisheittämilleni ruuille.

Tässä kantamukseni. Näillä pitäisi pärjätä seuraavat puoli vuotta.

Viimeisen kerran painoin kotini oven kiinni ja suuntasin ulos taksin metsästykseen. Välittömästi kadulle päästyäni talon eteen kurvasi taksi, joka pysähtyi kohdalleni. Olin ilahtunut näin helposta kyydistä, mutta pian selvisi, että tämän taksin olikin joku muu tilannut kyseiseen osoitteeseen. Niinpä lähdin kävelemään kadun vartta toivoen uuden taksin tulevan pian. Kun pääsin ensimmäisen bussipysäkin kohdalle, huomasin bussin olevan juuri tulossa. Tosin bussi menee juna-asemalle ja itse olin menossa bussiasemalle. Päätin kuitenkin hypätä bussiin, sillä juna-asemalta menee ratikat bussiasemalle ja aikaa oli tarpeeksi tuon mutkan tekemiseen. 

Bussiasemalla jonotin lippuluukulla ostaakseni lipun lentokenttäbussiin. Virkailija kuitenkin ilmoitti, että lippua ei voi ostaa siitä, vaan se ostetaan suoraan bussista. Sain ohjeet mennä alakertaan ja vasemmalle. Virkailija vain unohti kertoa, mistä kohdasta sinne alakertaan piti mennä... Oikeaa reittiä etsiessäni törmäsin nuoreen mieheen, joka pyysi apua. Hänen piti päästä Splitiin, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi rahaa. Kysyin, paljonko hän tarvitsee ja totesin, että minulle on jäämässä joka tapauksessa kunia, joten hän sai tarvitsemansa 50 kunaa. Lopulta löysin itseni alakerrasta paikasta, missä mikään ei viitannut lentokenttäbussiin. Yhdeltä bussikuskilta kysyin, mistä minun bussini lähtee ja hän opasti minut ystävällisesti perille asti. 

Zagrebin lentokenttä on hyvin pieni kenttä. Sieltä löytyy vain yksi tax-free myymälä, joten se pyörästä saamani satanen jäi vielä käyttämättä... Matka Lontooseen sujui lepposasti ja perillä Heathrowlla lähdin metsästämään bussia hotellille. Pienen odottelun jälkeen olin bussissa ja pian hotellilla, jonka Sari oli ystävällisesti minulle varannut, vaikka alunperin oli tarkoitus, että yöpyisin heillä. Aikataulumme eivät kuitenkaan oikein sopineet yhteen, joten tämä oli tällä kertaa toimiva ratkaisu. Hotelli oli erittäin viihtyisä ja tasokas. Tunsin olevani rinkkani kanssa hieman väärässä paikassa :D Nälissäni suuntasin lähimpään markettiin ruokaostoksille ja matkalla poimin yllättäen yhden geokätkön. Jo yhdeksän aikaan olin untenmailla valmiina aikaiseen herätykseen ja seuraavaan pitkään matkustuspäivään.

Lontoon hotellihuone.

Aamulla olin takaisin kentällä jo ennen seitsemää. Kone odotteli pitkään vielä viimeisiä, ilmeisesti jostain toiselta lennolta tulevia, matkustajia. Iso kone oli puolityhjä. Sehän tarkoitti oikein mukavia matkustusoloja pitkälle 10 tunnin lennolle. Minulla oli käytössä kaikki kolme penkkiä, joten sain rauhassa nukkua ihan makuuasennossa. Enpä ole ennen nähnytkään, kun valtaosa matkustajista nukkuu koneessa makuullaan. 

Oma "jalkatilani"

Jenkkilän passintarkastuksista olen kuullut lukemattomia kauhutarinoita. Ne kerrat, kun itse olen siellä ollut, ovat olleet jotain aivan muuta. Tällä kertaa passintarkastaja oli tumma, iloinen nainen, joka jutusteli mukavia ja nauratti, kun otti valokuvan. Muutenkin kaikki sujui hyvin jouhevasti ja ilman mitään ongelmia. Aikaa jäi käydä syömässä kunnon lämmin ateria ennen jatkolennon lähtöä.

Lento Miamista Santo Domingoon oli pikkupyrähdys ensimmäisen lennon rinnalla. Kaksi ja puoli tuntia kului hetkessä. Perillä kaikkien rajamuodollisuuksien jälkeen piti löytää etukäteen varaamani kyyti hotellille. Olin saanut sähköpostilla ohjeet, mistä löydän kuljettajan ja miten hän on pukeutunut. Niinpä etsin turkoosiin paitaan ja khakin värisiin housuihin pukeutunutta miestä. Mutta sellaista ei näkynyt. En myöskään nähnyt sellaista kylttiä, mikä kuskilla piti olla kädessään. Hieman hämilläni käännyin takaisin kuskirivistön loppuun päästyäni ja ajattelin, että ehkä kuski ei vielä ole tullut. Kuulin kuitenkin jonkun toistavan kysyen nimeä "Merha". Niinpä tietenkin, ollaan espanjankielisessä  maassa, missä j lausutaan h. Kuski siis löytyi ja puhui jopa hieman englantia. Kysyin, kuinka monta kyytiläistä vielä on tulossa ja hän vastasi yksi. Kymmenen minuuttia kuulemma pitäisi odottaa. Hetken päästä lähdimme kuitenkin ajamaan vain me kaksi.

Matka Boca Chicaan lentokentältä kesti sen kymmenen minuuttia. Kello oli yli yhdeksän illalla ja kun pääsimme perille, katselin hieman ihmeissäni, miten pimeällä kadulla majoitukseni sijaitsee. Olin varannut netistä halvan hotellihuoneen kolmeksi ensimmäiseksi yöksi. Hotellilta on rannalle muutaman minuutin kävelymatka. Vasta kun pysähdyimme pimeän hotellin eteen tajusin, että ehkäpä täällä ei aina olekaan näin pimeää vaan kyseessä on täällä niin tavallinen sähkökatko. Taskulampun valossa kirjauduin hotelliin ja suuntasimme respan pojan kanssa huoneeseeni. Mitään ihmeellistä en huoneelta odottanut (11 euroa yöltä ei voi saada luksusta), mutta hitusen kyllä tason lasku edellisestä yöstä veti hiljaiseksi. Kuvat kertokoon miksi...



Onneksi on sentään uima-allas! Ja minun huone on heti tuon palmukuvan takana, joten mulla on allasnäköala huoneessa. :D



Sen verran väsynyt olin matkasta, että vaikka nälkäkin taas oli, en yksinkertaisesti jaksanut lähteä etsimään enää ravintolaa. Juomavettä sen sijaan oli pakko saada. Respan poika neuvoi ihan hotellin vierestä paikan, mistä kävin hakemassa viiden litran kanisterin vettä. 21 tuntia oli kulunut heräämistäni Lontoossa, joten kymmeneltä olin täysin valmis nukkumaan. Kattotuuletin päälle, korvatulpat korviin ja pää tyynyyn. Uni tuli pian...

Aamulla heräsin jo kuuden aikaan. Hetken vielä makoilin, ennen kuin päätin ottaa suihkun ja suunnata etsimään aamiaista. Monista yrityksistä huolimatta en onnistunut saamaan suihkusta vettä kuin muutamia tippoja. Ei siis auttanut muu kuin pukea päälle ja käydä etsimässä henkilökuntaa avuksi. Ulkona olikin nuori mies, joka tuli näyttämään, miten suihku toimii. En ollut uskaltanut vääntää vipua tarpeeksi pitkälle, kun pelkäsin hajottavani sen... Tulihan sieltä nyt vettä, tosin melko hajautetusti ja lämmintä vettä oli turha toivoakaan. Mutta saihan tuolla itsensä pestyä.

Suihkun jälkeen suuntasin rantaa kohti etsimään syötävää. Minkään ravintolan listoilla ei näkynyt mitään aamiaiseen viittaavaa. Ruokakauppojakaan ei näkynyt missään. Lopulta löysin kaupan, mistä ostin mysliä ja appelsiinimehua, joiden kanssa suuntasin hotellille syömään. Liityin toisen vieraan seuraan yleisiin tiloihin aamiaiselle. Sen verran aamukävelylläni kävin rannassa, että tiedän, mikä siellä odottaa. Turkoosi vesi, aurinko, lämpö ja yli-innokkaat kaupustelijat... Niistä kaikista lähdenkin nyt nauttimaan :D



maanantai 17. marraskuuta 2014

Budapest

Reilu viikko sitten hyppäsin junaan matkalaukun ja kahden repun kanssa suuntana Budapest. Olin pakannut Zagrebin kodistani kaiken sellaisen mukaan, mitä en tarvitse maailmanympärimatkallani. Kaikki ylimääräinen suuntaisi Suomeen Budapestista. Tyytyväisenä totesin, että juna oli täkäläisen mittapuun mukaan oikein mukiinmenevä. Nostin ylimääräiset tavarat hyllylle ja valmistauduin kuuden tunnin matkaan. Ennen rajaa Kroatian puolella oli normaali passintarkastus ja sama toistui rajan jälkeen Unkarin puolella. Passintarkastuksen jälkeen konduktööri tuli vaunuun ja pyysi ottamaan kaikki tavarat mukaan ja seuraamaan häntä. Jatkaisimme matkaa bussilla seuraavalle asemalle. Ei auttanut kuin ottaa tavarat ja siirtyä bussiin ja hetken päästä taas takaisin junaan. Mutta sepä ei ollutkaan ainoa bussipätkä. Sama homma toistui vielä uudelleen. Bussin ikkunasta selvisi syykin. Menossa oli oikein mittavat ratatyöt ja rata oli paikoittain poikki. Onneksi bussilla pääsi kuitenkin mukavasti nuo pätkät, vaikka tavaramäärän kanssa se ei niin kivaa ollutkaan.

Viikko Budapestissa vierähti uskomattoman nopeasti, mutta paljon ehti silti näkemään ja kokemaan. Tässä pieni kuva- ja sanakooste viikon varrelta. Pahoittelen, että osa kuvista on hieman heikkolaatuisia. Vaihdoin uuden muistikortin kameraan ja jostakin syystä uudelta kortilta kuvat eivät siirry padille. Niinpä päädyin yksinkertaisesti ottamaan padilla kuvan kameran näytöltä, jotta sain edes joitain kuvia tänne.


Yksi päivä kului mukavasti Budan linnavuoreen tutustuessa (ja sieltä geokätköjä hakien). Säät suosivat koko viikon, joten kätköily/sightseeing onnistui hienosti. Jossakin linnan kupeessa joku antoi käteen pienen mainoslehtisen, joka osoittautui konserttimainokseksi. Tarjolla oli tasokkaan oloinen klassinen kirkkokonsertti joka vaikutti kovasti mielenkiintoiselta. Illlalla siis piti suunnata kyseiselle kirkolle, mutta lipunmyyntipisteessä totesin, että en sitten halunnutkaan mennä konserttiin... Sen verran arvokkaat liput olivat. Konsertti vaihtui maailmanpyörään ja viihtyisään laivaravintolaan, jossa oli livemusiikkia myös tarjolla. Muutenkin viikon varrella tuli käytyä monessa ravintolassa, missä oli livemusiikkia ja kaikki olivat hyviä esiintyjiä.


Tässä kuvassa olen yhdellä geokätköllä kaupunginpuistossa, jossa sijaitsee myös Budapestin vanhin kylpylä. Kätköpaikka oli kylpylän vieressä juomahuoneessa, josta sai ostaa tuota huikean terveellistä mineraalivettä. Tottahan se piti testata. Vesi oli 76 asteista ja maistui lähinnä mudalta. Mutta koska se on niin terveellistä, urheasti join koko kupillisen! Kaupunginpuisto oli kaunis paikka viettää aikaa kätköjä etsien. Siellä törmäsin myös kahteen hollantilaiseen kätköilijään, jotka antoivat minulle suomalaisen reissaajan :) Puistopäivän päätteeksi oli mukava lähteä illallisristeilylle Tonavalle ihailemaan yövalaistua kaupunkia.


Kun kerran Budapestissa on, ei yksinkertaisesti voi jättää väliin päivää kylpylässä. Käyntikohteeksi valikoitui tuo jo mainittu Széchenyin kylpylä. Eniten siellä kiinnosti lämpimät, isot ulkoaltaat, joista toisessa veden lämpötila oli n. 34 astetta ja toisessa 38 astetta. Altaissa olisi voinut lillua loputtomiin, mutta pitihän sitä välillä käydä testaamassa saunakin. Perin omituista näin suomalaisittain oli, että saunasta ei löytynyt kiuasta... Lämmintä siellä kyllä oli. Jotakin ulkoaltaiden vetovoimasta kertokoon se, että yhtäkään sisäallasta en testannut :)


Kylpyläpäivän päätteeksi pääsin nauttimaan vihdoin siitä konsertista (ja baletista) hienosti iltavalaistussa konserttitalossa (alla). Illan esityksenä oli kaksi Richard Straussin harvoin tai ei koskaan ennen Unkarissa esitettyä teosta. Oli aivan upeaa päästä näkemään Raamantun kertomukseen Joosefista perustuva baletti. Nautin suunnattomasti niin musiikista kuin tanssijoiden työstä!


Viikon käyntikohteet valikoitui pitkälti sen mukaan, missä oli muun nähtävän lisäksi myös geokätköjä. Margit-saari oli yksi näistä kohteista. Sää oli jälleen oikein mukava ulkoiluun. Heti saarelle päästyä edessä oli kovin tuttu näky. Hieno suihkulähde samalla idealla kuin Lahden pikku-Veskulla. Vesiurku esitys oli juuri alkanut ja tottahan sitä piti jäädä ihailemaan. 


Saarta pitkin poikin kulkiessa yhdessä vaiheessa vastaan tuli pieni kuja. Kujalle livahti kissa juuri nenän edestä. Muutaman metrin päässä istui toinen kissa aidalla. Hetken päästä aidan raosta pujahti kujalle kolmas kissa. Ja sitten niitä kissoja alkoi ilmestyä joka puolelta. Osa oli vielä melko pieniä pentuja ja siihen kujalle ne kaikki tulivat, osa lähes jalkoihin kiehnäämään. Ihan siinä tunsi olevansa omiensa joukossa. Kyllähän kissa kissan tuntee :D

Saaripäivän illalle oli luvassa minulle hieman erilainen kokemus. Löysin itseni tyylikkäältä jazz-klubilta, jossa oli illan artistina unkarilainen jazz-laulajatar. Ihan rehellisesti voin jopa sanoa tykänneeni kuulemastani ja erityisesti laulajan positiivinen esiintyminen oli mukavaa.

Parina päivänä tuli sentään vähän käytyä shoppailemassakin, vaikkakin shoppailu jäi lähinnä katselun tasolle. Uuden olkalaukun sentään ostin, kun entinen alkoi ratkeilemaan saumoistaan. Suuressa kauppahallissa koin ahaa-elämyksen, kun muistin paikan 14 vuoden takaiselta matkaltani. Perjantaina kaupungilla kuuli kummasti suomen kieltä ja näki Suomi-asuisia ihmisiä. Jalkapallofanit olivat saapuneet kaupunkiin! Hotellin aamiaisella jo kuuntelin, kun naapuripöydässä puhuttiin suomea ja hyvin pian selvisi, että siinä istui YLE urheilun miehiä.


Toinen asia, joka taannoiselta Budapestin vierailultani oli jäänyt mieleen, oli Gellert-vuori illalla. Niinpä sinne piti nytkin suunnata. Yövalaistu Budapest on niin kaunista katsottavaa! Toki muutama geokätkökin piti vuorelta hakea, mutta illan pimeydessä se osoittautui osittain hieman haastavaksi. Yksi kätkö oli nimittäin suhteellisen jyrkässä rinteessä jonkun puun juurella. Taskulampun kanssa kipusin jyrkkää rinnettä alas ja yritin paikallistaa kätkön, mutta tällä kertaa jouduin antamaan periksi. Muuten kätköilyt sujuivat oikein mukavasti. Sain täyteen 600 löydetyn kätkön tavoitteeni ja pääsin vielä perjantai-iltana osallistumaan paikalliseen kätkötapahtumaan. Tapahtuma olikin kätköilijäurani ensimmäinen tapahtuma, eikä yhtään hassumpi ollutkaan. Heti paikalle tultuani kaivoin kassistani esiin hallussani olevat matkalaiset ja nostin ne pöydälle muiden matkalaisten seuraksi. Pöydässä vastapäätä minua istunut mies sanoi, että voin ottaa kaikki matkalaiset. Katsoin vähän hölmönä takaisin ja totesin, että et ole tosissasi. Illan päätteeksi kuitenkin tuo kasa siirtyi kassini pohjalle, joten kohtapuoliin 15 matkalaista suuntaa yli Atlantin...

Viimeisenä Budapestin päivänä lähetin kaikki ylimääräiset tavarani paluumatkalle Suomeen. Itse lähdin vain reppu selässä etsimään muutaman viimeisen kätkön ennen junalle menoa. Hain kätköjä läheltä juna-asemaa ja päätin käydä hyvissä ajoin ennen junan lähtöä vielä varmistassa lähtöajan ja onko lippuni sellaisenaan kelvollinen vai pitääkö se jotenkin yksilöidä kyseiseen junaan. Lippu kun oli meno-paluulippu, jossa ei ollut paluupäivää määritelty. Marssin Deli-aseman infoon, jossa ystävällinen virkailija kertoi, että juna lähteekin Keleti-asemalta... Onneksi olin ajoissa, joten hyppäsin metroon ja hurautin Budasta Pestin puolelle oikealle asemalle. Ja komea asema sieltä löytyikin! Aikaa oli vielä tarpeeksi käydä nauttimassa viimeinen ateria Budapestissa.

Paluumatka Zagrebiin oli erittäin rauhallinen. Juna oli puolityhjä. Omassa vaunuosastossani oli itseni lisäksi vain yksi mies ja muutaman hengen seurue. Pian junan lähdettyä vaunu hiljeni täysin seurueen nukahdettua. Vasta viiden tunnin matkustamisen jälkeen, Kroatian puolella, junaan tuli enemmän väkeä. Ensimmäistä kertaa näillä maarajan ylittävillä reissuillani törmäsin nyt siihen, että rajalla ensin tuli Unkarin poliisi tarkistamaan passit ja hetken päästä perässä Kroatian poliisi ilman, että juna liikkui välillä minnekään. 








torstai 6. marraskuuta 2014

This is Balkan...

Viikko Serbiassa on nyt takana ja täytyy sanoa, että oli aika huikea kokemus monella tapaa. Täällä Kroatiassa olen useita kertoja päässyt nauttimaan ihmisten vieraanvaraisuudesta ja avoimuudesta ja joka kerta, kun olen ottanut puheeksi nuo aiheet, kaikki ovat sanoneet, että ei tämä ole vielä mitään Serbiaan verrattuna. Ja totta ovat puhuneet... Serbia valloitti sydämeni ja opetti minulle paljon.

Sunnuntai-iltana vihdoin tapasin Belgradin emäntäni, Miran. Hän poikkesi hakemassa seuraavana päivänä tarvitsemiaan tavaroita ja varmistamassa, että minulla on kaikki hyvin. Sovimme, että aamulla lähdemme yhdessä keskustaan - Mira töihin ja minä ADRA:n toimistolle, joka sijaitsee viiden minutin kävelymatkan päässä Miran työpaikalta. Aamulla minulle selvisi, että matka kuljetaan taksilla. Koska tiedän, että Serbiassa palkat ovat hyvin pienet (normipalkka on n. 300-400€/kk), olisin halunnut maksaa taksimatkan, mutta se ei tullut kuuloonkaan.

Maanantain vietin ADRA:n toimistolla yrittäen pysyä poissa jaloista, kun osaan huoneista laitettiin lattiamattoa ja osa toimiston väestä oli hyvin kiireisiä muiden töiden kanssa. Siinä oli hyvää aikaa kirjoitella juttua ADRA-uutisiin ja Nykyaikaan. Työpäivän päätyttyä Igor heitti minut toiselle puolelle kaupunkia, missä hyppäsin Ivanan kyytiin päästäkseni takaisin Suboticaan. Ivana toimii vammaisille lapsille ja heidän perheilleen erilaisia tukipalveluja tarjoavan yhteisön toiminnanjohtajana ja hänellä on itsellään autistinen tytär. Matkan aikana sain kuulla hyvin tyhjentävästi, millaista on elää Serbiassa vammaisen lapsen kanssa, miten yhteiskunta ei pidä vammaisia edes ihmisinä ja millaisia ongelmia uusi rehtori on paikallisessa erityiskoulussa ja päiväkeskuksessa aiheuttanut. Korruptio rehottaa ja poliittinen peli on rumaa :( Yön vietin myös Ivanan vieraana. Hän luovutti oman huoneensa minulle ja nukkui itse sohvalla. Eikä tietenkään ollut mitenkään mahdollista, että minä olisin voinut nukkua sohvalla


Tiistaiaamuna Ivana vei minut Akrabadabraan - lelukirjastoon ja leikkitupaan, joka on hänen yhteisönsä ylläpitämä. Paikka on auki päivittäin 10-12 ja 17-19. Noina aikoina lapset ovat tervetulleita sinne leikkimään ja halutessaan vanhemmat voivat lähteä siksi ajaksi omille asioilleen. Paikka on suoranainen lasten paratiisi! Valtavat määrät erilaisia leluja ja pelejä vapaasti käytettävissä. Paikka on avoin yhtälailla vammaisille kuin terveille lapsille. Juttelin pitkät tovit erään isän kanssa, joka oli yhdessä kolme ja puolivuotiaan tyttärensä kanssa siellä leikkimässä. Isä on itse aikido-opettaja ja oli kovasti kiinnostunut Suomen koulutusjärjestelmästä ja halusi siitä kaiken mahdollisen tiedon. Onneksi OPH:n nettisivuilta löytyi hyvää englanninkielistä materiaalia isän tiedonjanon tyydyttämiseksi :)

Tiistain ohjelmaani kuului ADRA:n Suboticassa pyörittämiin projekteihin tutustuminen. Paikallinen ADRA:n vapaaehtoistyöntekijä Suzana käytti minut paikan päällä katsomassa pian käynnistyvää yhtä projektia. Ajoimme laitakaupungille katsomaan paikkaa, jossa lähiaikoina aloittaa toimintansa "brikettitehdas".


Tuleva "tehdas" työllistää osa-aikaisesti 40 vammaista nuorta. Nuorille maksetaan työstä palkkaa ja osa briketeistä myydään ja osa lahjoitetaan alueen köyhille asukkaille, joilla ei ole varaa hankkia puita asuntojensa lämmittämiseen. Samassa rakennuksessa tehtaan kanssa sijaitsee eräänlainen soppakeittiö, josta jaetaan ilmaista ruokaa vähävaraisille. Alue näytti erittäin köyhältä ja ränsistyneeltä ja soppakeittiön luukulla oli jatkuvasti ihmisiä ämpäreineen hakemassa ruokaa.

Tämän vierailun jälkeen Suzana vei minut lounaalle paikalliseen ravintolaan. Serbiassa muuten lounasta syödään tavallisesti vasta klo 14 ja 16 välillä. Kasvissyöjälle Serbia ja Balkan yleensäkään ei ole mitenkään erityinen paikka. Ruokalistalta ei välttämättä löydy yhtään kasvisvaihtoehtoa. Tällä kertaa olin positiivisesti yllättynyt, kun listalla oli jopa kaksi vaihtoehtoa, mistä valita! Päädyin tilaamaan kasvislautasen, joka osoittautui erittäin herkulliseksi valinnaksi.


Olisin halunnut osoitaa kiitollisuuttani emäntääni Suzanaa kohtaan tarjoamalla lounaan, mutta jälleen tulin tyrmätyksi... Ei ole mitenkään mahdollista, että vieras maksaisi aterian. Lounaan aikana Suzana kertoi seikkaperäisesti kaikista ADRA:n projekteista ja niihin liittyvistä ongelmista Suboticassa. Ongelmista puhuttaessa kerta toisensa jälkeen sain kuulla toteamuksen: This is Balkan... Näin ne asiat vaan menee, eikä niille mitään voi.

Lounaan jälkeen palasimme Akrabadabraan, jossa oli alkamassa nuorille suunnattu salsatunti. Tunnille olivat tervetulleita yhtälailla vammaiset kuin terveet nuoret. Oli mahtavaa seurata vierestä, kuinka kaikki yhdessä innostuivat salsan pyörteisiin, eikä kukaan kiinnittänyt mitään huomiota siihen, millainen vamma jollakin toisella oli. Musiikki ja rytmi vei mukanaan ja nuoret nauttivat silminnähden.


Nuorten salsatessa juttelin yhden erityiskoulun opettajan kanssa. Hän kertoi omasta luokastaan ja työstään. Täysin puutteellisissa olosuhteissa opettajalla on neljän oppilaan ryhmä. Kaikki oppilaat ovat kuuromykkiä. Kahdella heistä on downin syndrooma ja he ovat usein hyvin aggressiivisia. Kaksi oppilaista on vaipoissa ja yhden oppilaan kaikki sormet ovat kasvaneet yhteen. Yhdellä oppilaalla tässä ryhmässä on henkilökohtainen avustaja, muuten opettaja on yksin oppilaiden kanssa. Kaikki oppilaat ovat orpoja ja he asuvat laitoksessa. Oppilaat eivät osaa viittomakieltä, joten kaikki kommunikointi heidän kanssaan tapahtuu kuvien ja eleiden avulla. Nostan todella hattua opettajalle, joka suurella sydämellä tekee työtä näiden oppilaiden parissa!

Viimeiseksi yöksi Suboticassa Suzana oli järjestänyt minulle yöpaikan jo mainitun yhteisön entisen toiminnanjohtajan, Erikan luo. Erikalla on 11-vuotias down-poika, Slaven, joka valloitti sydämeni aivan täysin. Harvoin tapaa ketään niin aurinkoista, positiivista ja totaalisen valloittavaa persoonaa! Erika kertoi, kuinka Slavenin synnyttyä lääkäri oli kehoittanut äitiä antamaan vammaisen lapsensa pois, koska lapsi ei tulisi koskaan kävelemään tai puhumaan saatikka sitten pystyisi oppimaan mitään. Äiti oli täysin tyrmistynyt lääkärin ehdotuksesta. Pojan kasvaessa äiti opetti kärsivällisesti hänelle perustaitoja ja lapsi oppi kävelemään ja puhumaan. Ylpeänä äiti esitteli myös juuri koulusta saadun välitodistuksen, jossa yhtä nelosta lukuunottamatta kaikki muut olivat vitosia (asteikolla 1-5). Tietenkin Slavenilla on oma opetussuunnitelma, mutta ottaen huomioon, että hän käy koulua integroituna normaaliluokkaan, jossa on 25 oppilasta eikä avustajaa, tulokset on huikeita! Todella järkyttävää oli kuulla, kun äiti kertoi, kuinka vammaista lasta yhteiskunnassa kohdellaan. Kun lapsi sairastuu ja tarvitsee lääkärin apua, lääkäri ei vaivaudu hoitamaan lasta kunnolla, koska kyseessä on vammainen lapsi, joka äidin sanoja lainaten on vain roskaa. Ja jälleen kerran äidin puheessa toistui jatkuvasti: This is Balkan... Ymmärrettävästikin äiti (joka on yksinhuoltaja) on erittäin väsynyt taistelemaan lapsensa puolesta. Hän saa kuitenkin valtavasti voimaa, kun joka aamu yhtä aurinkoinen Slaven halaa äitiään ja kertoo kuinka paljon tätä rakastaa.

Tänä aamuna Erika lähti jo aikaisin Slovakiaan. Minä jäin vielä nukkumaan ja Slavenin avustaja, Sylvester tuli Slavenin seuraksi. Herättyäni Sylvester tarjosi minulle aamiaisen ja sitten olikin aika lähteä bussiasemalle ja suunnata takaisin Zagrebiin. Ensimmäisellä bussilla pääsin Novi Sadiin, jossa minulla oli tunti aikaa Zagrebin bussin lähtöön. Matkalla Novi Sadiin pysähdyimme yhdellä linja-autoasemalla, joka oli Ruma. Ja sitä se oli myös ihan kirjaimellisesti... Novi Sadissa hyödynsin odotteluajan ja kävin raapustelemassa nimeni asemalla sijaitsevaan geokätköön...


Tämä vanha veturi sai kunnian toimia kätköpaikkana :)

Matkalla Zagrebiin sain vihdoin selvitettyä, mihin osoitteeseen minä siellä suunnistaisin. Vanhasta asunnostani oli vieraat jo lähteneet, joten pääsin palaamaan omaan tuttuun kotiini vielä viimeisiksi päiviksi, jotka täällä tulen viettämään.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Belgrad

Hyvin nukutun yön jälkeen lauantaiaamuna hyppäsimme bussiin ja suuntasimme kohti Belgradia, jossa ryhmän oli tarkoitus viettää viikonloppu. Ryhmälle oli varattu majoitus teologisesta collegesta ja Serbian ADRA:n johtaja Igor oli järjestänyt minulle majoituksen jonkun ystävänsä luokse. Bussimatka Belgradiin kesti noin kolme ja puoli tuntia. Perille päästyämme ryhmän vetäjä kävi leimaamassa valmiiksi liput paluumatkaa varten ja sen jälkeen hankki meille päiväliput julkisiin kulkuneuvoihin. Sekä lippujen leimaaminen että päivälippujen ostaminen olivat melkoisia operaatioita. Selvästikään Serbiassa ei ole totuttu palvelemaan ryhmiä, kun kaikki tapahtui yksittäin kuusitoista kertaa... Lopulta meillä kuitenkin oli liput ja siirryimme ratikkapysäkille odottamaan oikeaa ratikkaa. Vaan sepä olikin mielenkiintoista. Belgradissa on käytössä vielä ikivanhoja ratikoita ja niiden seassa joitakin upouusia. Ryhmä halusi välttämättä päästä uudella ratikalla, joten annoimme parin vanhan mennä menojaan. Tosin ne kyllä olivat sen verran täynnä, että olisi ollut työn takana saada meidän porukka vielä niihin mahtumaan. Odottelimme lopulta lähes tunnin sitä "oikeaa" ratikkaa. Porukka alkoi olla jo tosi nälkäistä ja vessaankin olisi jo pitänyt päästä. Vihdoin kuitenkin pääsimme jatkamaan matkaa. 

Perillä collegessa meitä odotti valmis ruoka. Ja sehän maistui. Aamiaisesta oli aikaa jo seitsemän tuntia.  Pääsimme maistamaan aitoa serbialaista ruokaa, jonka nimen ehdin jo unohtaa, mutta minusta ruoka oli hyvinkin kotoista. Tarjolla oli perunamuusia kaalikääryleitä. Kääryleiden sisään vaan oli kääritty jonkinlainen pähkinätäyte ja ne syötiin hapankerman kanssa. Oli muuten hyvää!

Ruuan jälkeen ryhmäläiset majoittuivat huoneisiinsa ennen kuin lähdimme tutustumaan Belgradiin. Otimme taas ratikan (tällä kertaa ensimmäisen paikalle tulleen) ja palasimme keskustaan, missä tapasimme Igorin, joka tuli meille oppaaksi. Kävelimme jonkun aikaa keskustassa ihaillen Belgradia iltavalaistuksessa. Kävelykadulla oli valtavasti väkeä. Vaikkka on jo marraskuu, ihmiset istuskelivat katukahviloissa ja -ravintoloissa ihan kuin kesällä. Kadulla oli monenlaisia esiintyjiä hattujensa kanssa. Suurimman huomion sai kuitenkin osakseen rouva, jolla oli sylissään kaksi pientä koiranpentua. Rouva yritti löytää pennuille kotia, koska hänellä ei ollut varaa ostaa niille ruokaa. Pennut olisi saanut ihan ilmaiseksi. 


Illan päätteeksi suuntaisimme busiilla ravintolaan uuden Belgradin puolelle. Ravintolan löytäminen tuotti hieman vaikeuksia, sillä Igor oli saanut hieman oudot reittiohjeet. Seikkailimme jossakin hämärien siltojen alla keskellä ei mitään. Lopulta ravintola kuitenkin löytyi ja siellä oli jopa tilaa koko ryhmälle. Kun olimme asettuneet istumaan ja aloimme tutkia menua, Igor jätti ryhmän ja lähti viemään mukanaan olleet lapsensa kotiin. Minulle hän sanoi, että voisi samalla viedä minut majapaikkaani, jos minulle sopii. No, enhän minä olisi halunnutkaan syödä :D Lähdin siis Igorin mukaan ja onneksi matkan varrelta löytyi paikka, mistä sai falafelannoksen mukaan, niin ei tarvinnut nälissään mennä nukkumaan. Matkalla majapaikkaani Igor kertoi, että tulisinkin olemaan asunnossa yksin. Asunnon omistaja oli vanhempiensa luona viikonloppua ja oli jättänyt asuntonsa minulle. Avain löytyi naapurilta. Naapuri myös toi minulle hedelmiä aamiaseksi ja näytti mitä mistäkin löytyy. Hedelmälautasella oli kaksi ihan tomaatin näköistä hedelmää, jotka olivat taivaallisen hyviä! Minulla ei ole hajukaan, mitä nuo hedelmät olivat, mutta ehkä joku teistä osaa auttaa...

Mikä hedelmä?

Sunnuntain suunnitelmana oli, että Igor tulisi aamulla hakemaan minut ja liittyisin ryhmään tutustumaan lisää kaupunkiin paikallisen oppaan kanssa. Iltapäiväksi oli luvassa vapaata aikaa shoppailuun. Minun piti ottaa tavarani mukaan, koska illalla oli tarkoitus palata Suboticaan. Aamulla sain Igorilta viestin, että hän on tulossa hakemaan minua, mutta minun pitäisi jättää tavarani asuntoon ja pitää asunnon avain itselläni. Saisin kuulla lisää myöhemmin. Toimin ohjeiden mukaan ja autossa Igor kertoi, että jäisinkin Belgradiin vielä maanantaiksi, jos vaan minulle sopii. Mikäs siinä. Minullehan sopii kaikki :D Mietin vain sitä, että minunkin paluulippuni oli jo leimattu sunnuntai-illan paluuvuorolle. Sen ei kuulemma kuitenkaan pitänyt olla ongelma.

Kaupunkikierroksemme alkoi katedraaliin tutustumisella. Ulospäin rakennus oli hienon näköinen, mutta sisälltä täysin keskeneräinen. Sitä oli alettu rakentamaan jo vuonna 1936, mutta sodat ja rahan puute ovat viivästyttäneet sen valmistumista, eikä lopullinen valmistumisaika ole vieläkään tiedossa. Mielenkiintoista kuitenkin, että keskeneräinen rakennus on avoin turisteille...

Katedraali ulkoa...

...ja sisältä.

Tarkoituksenamme oli tutustua muutamaan keskeiseen nähtävyyteen suht pikaisesti, jotta sitten jäisi vapaa-aikaa. Hyvin pian kuitenkin oli havaittavissa, että tuo suunnitelma ei tulisi toteutumaan. Ryhmä mateli eteenpäin ja sen sijaan, että olisimme pikaisesti tehneet kierroksemme, pysähtelimme jatkuvasti, kun joku halusi ostaa jotain joltakin katukauppiaalta ja kaiken kukkuraksi jämähdimme yli tunniksi savuiseen kahvilaan. Loppujen lopuksi päivän aikana eniten aikaa kului odotteluun. Viimeisenä käyntikohteena meillä oli upea linna-alue, jossa olisi voinut helposti viettää vaikka koko päivän. Nyt jouduimme kiirellä sen katsastamaan ja kun kiireessä sieltä lähdimme kohti ravintolaa, jossa meidän piti syödä, huomasimme kahden ryhmäläisen puuttuvan. Joten eikun heitä etsimään! Kun vihdoin olimme kaikki ravintolassa, totesimme, että kello on niin paljon, ettei meillä olekaan aikaa syödä... Piti palata collegeen hakemaan matkatavarat, että ryhmä ehtisi ajoissa bussiin. Onneksi olin aikaisemmin päivällä
napannut leipomosta pari pasteijaa pahimpaan nälkääni, kun totesin, että ruokaa ei olisi vielä toviin tarjolla. Tässä vaiheessa minä aloin kysellä, missäköhän tapaisin Igorin, joka veisi minut taas takaisin majapaikkaani. Sain kuulla, että menisin ryhmän mukana collegeen ja tapaisin Igorin siellä. Matkalla bussille sain kuulla myös, että minulle olisikin maanantai-illaksi autokyyti takaisin Suboticaan. Olimme juuri nousemassa collegeen vievään bussiin, kun ryhmän vetäjä sanoikin minulle (vielä puhelimessa puhuessaan), että minä jäänkin siihen bussipysäkille odottamaan Igoria, joka tulisi hakemaan minut siitä. Enempää hän ei ehtinyt sanoa, kun bussi jo lähti. Hieman on nopeita nämä liikkeet täällä, mutta mikäs siinä. Nyt minulla sentään oli Igorin puhelinnumero, jos häntä ei alkaisi kuulua.

Parinkymmenen minuutin odottelun jälkeen Igor ilmestyi paikalle. Poikkesimme hakemassa ruokakaupasta minulle iltaa varten vielä vähän syötävää. Igor kertoi, että tänään tulen tapaamaan asunnon omistajan, mutta nukun silti asunnossa yksin. Omistaja menee kuulemma naapuriin yöksi. Mietinkin jo, missäköhän tuo omistaja yleensä nukkuu, kun asunto on yksiö, jossa on kolme sohvaa, mutta ei yhtään sänkyä. Ilmeisesti joku näistä sohvista toimittaa sängyn virkaa, mutta se ei varmaan kuitenkaan ole se sohva, jolla minä nukun.

lauantai 1. marraskuuta 2014

Subotica

Täällä sitä ollaan, yksin, jo parhaat päivänsä nähneessä neljän hengen hostellihuoneessa Suboticassa. Eilen istuin yli kahdeksan tuntia bussissa tänne päästäkseni. Eilen aamulla jätin asuntoni Zagrebissa tietämättä palaanko sinne enää. Tavarat pitäisi ainakin sieltä saada pois, mutta ehkäpä nuo selviää aikanaan... Pienen matkalaukun ja eväskassin kanssa suuntasin linja-autoasemalle. Olin hyvissä ajoin liikkeellä ja sain lipun Novi Sadiin vievään bussiin nopeasti. Kroatiassa bussin "ruumaan" menevistä tavaroista maksetaan erikseen ja jonotin laukkuni luovuttamista kuljettajalle. Hän kysyi jokaiselta minne oli menossa ja sen mukaan pakkasi laukun oikeaan paikkaan. Minun laukkuani hän ei huolinut, vaan sanoi jotain Kroatiaksi. En tietenkään ymmärtänyt, mutta hänen elekielestään päättelin, että Novi Sadiin menijöiden laukut pakataan toiselle puolelle. Vieressäni seissyt nainen sen minulle vielä varmisti englanniksi.

Tällä mentiin...

Matkalipussani oli istumapaikan numero. Bussiin päästyäni totesin, että koko bussissa ei edes ole sitä numeroa, mikä minun lipussani oli. Niiinpä siinä kysyin joltakulta, onko niillä paikkanumeroilla mitään merkistystä. Ei kuulemma ole. Sai istua ihan mihin halusi. Hassua silti, että kaikki näyttivät etsivän omia paikkojaan. Niinpä valitsin paikkani ikkunan vierestä ja supisuomalaiseen tapaan nostin kassini viereiselle penkille. Aika pian kuitenkin huomasin, että bussi alkaa olla hyvin täysi. Ihmisiä jäi jo seisomaan käytävälle. Niinpä nostin kassini jalkoihini ja vapautin näin vieressäni olevan paikan. Hetken päästä siinä lähellä seissyt mies näytti paikkaa ja kysyi varmaankin onko se vapaa. Pahoittelin, etten ymmärrä hänen kieltääln ja niinpä toisti kysymyksensä englanniksi. Hän istui viereeni ja aloimme jutella. Kävi ilmi, että hän on töissä Ruotsissa. Ensimmäistä kertaa elämässäni taisin päätyä tilanteeseen, jossa juttelin ventovieraan ihmisen kanssa koko matkan siihen asti, että jäi kyydistä. Meillä oli oikein mukavat jutustelut ja tästä rohkaistuneena taidan uskaltaa vielä toistekin avata suuni ventovieraan vieruskaverin suuntaan. :)

Matka Novi Sadiin kesti lähes seitsemän tuntia. Matkalla pidimme kaksi kymmenen minuutin vessataukoa, jotka olivat erittäin tervetulleita jo jalottelunkin kannalta. Olin etukäteen netistä saanut selville, että Novi Sadissa minulla on lähes kaksi tuntia aikaa ennen jatkoyhteyden lähtemistä. Matkan aikana jutustelin myös lisää tuon laukun kanssa avustaneen naisen kanssa, joka istui takanani. Hän sanoi, että busseja menee kyllä aikaisemminkin ja hän oli itsekin menossa samaan suuntaan. Yhdessä lähdimme lippuja jatkoyhteyteen hankkimaan ja pääsinkin jatkamaan matkaa heti, ilman yhtään odottelua. Nyt vaan oli sellainen ongelma, että minulla ei ollut mitään tietoa siitä, kuka minua on tulossa vastaan eikä minulla ollut yhteyshenkilön puhelinnumeroa - olin sitä pyytänyt, mutta en sitä syystä tai toisesta ollut saanut. Päätin lähettää viestin Serbian ADRA:n johtajalle, Igorille, jonka numero minulla oli ja pyysin häneltä yhteyshenkilön numeroa. En tiedä, menikö viestini Igorille koskaan perille, sillä vieläkään en siihen ole vastusta saanut... Lippua ostaessani olin kysynyt, mihin aikaan bussi on Suboticassa. Piti olla kuulemma kuudelta, eli reilu tunti ennen etukäteen ilmoittamaani aikaa. 20 yli viisi saavuimme taas yhdelle bussiasemalle ja katsoin, että kaikki matkustajat ovat jäämässä kyydistä. Oli jo pimeää, joten en nähnyt missään aseman nimeä. Kysyin sitä kanssamatkustajilta ja he sanoivat, että olemme Suboticassa...

Hyppäsin siis bussista pois muiden mukana ja hetken aikaa mietin, mitä teen. Päätin mennä odotusaulaan istuskelemaan ja odottelemaan. Kun en vielä ollutkaan istunut sinä päivänä tarpeeksi :D Mielessäni laadin suunnitelman B, jos ketään ei ilmestyisi minua hakemaan. Tiesin kaupungista löytyvän edullisia hostelleja. Vähän ennen seitsemää lähdin ulos sinne, minne bussit tulevat. Siellä luokseni tuli välittömästi nainen, joka kysyi, olenko Mejra. Kerroin olevani - tai siis korjasin olevani Merja. Hän oli Suzana, joka oli yhteyshenkilöni täällä. Olimme siis löytäneet toisemme! Sain pikaisen selvityksen siitä, mitä on odotettavissa. Kaupungissa on parhaillaan vapaaehtoisten opiskelijoiden ryhmä Newbold Collegesta ja tulisin liittymään heidän porukkaan perjantaina. Tosin tapaisin heidät jo tunnin päästä salsan merkeissä :) Luvassa oli illanvietto, johon oli tulossa salsaopettaja opastamaan salsan saloihin. Kymmenen aikaan paikalle pitäisi ilmestyä myös minun ensimmäisen yön emäntäni, Mila, joka veisi minut kotiinsa. 

Salsaopettajaa odotellessa porukka löysi Zumba -videopelin, josta he innostuivat kovasti. Huikeita suorituksia siinä pääsi katselemaan, kun jokainen pisti parastaan voittaakseen parinsa. Osa väestä pelasi samaan aikaan pöytätennistä ja pöytäfutista. Kokoontumispaikkana oli varhaisen oppimisen keskus, joka oli suoranainen lapsen paratiisi!!! Leluja ja pelejä oli käsittämättömät määrät! Ilta vierähti nopeasti ja sitä odotettua salsaopea ei koskaan tullut. Niinpä kymmenen jälkeen siivosimme paikat ja suuntasimme yöpuulle. Mila ilmestyi paikalle noutamaan minut ja niinpä hyppäsimme hänen pieneen sportti-Pösöön ja ajoimme hänen kotiinsa. Päädyimme omakotialueelle oikein viihtyisän näköisen talon eteen. Sisällä meitä oli vastassa Milan isä, joka kovasti odotti suomalaista vierasta. Minulle näytettiin huoneeni, joka oli ilmiselvästi vanhempien makuuhuone. Perheen äiti oli Saksassa töissä, joten isä luovutti huoneen minun käyttöön. Istuimme keittiön pöydän ääreen juttelemaan ja iltapalaa syömään. Isällä oli vieraalle mielenkiintoinen tehtävä. Hän halusi saada "Jeesus mua rakastaa" -laulun kertosäkeen Suomen kielellä kirjoitettuna. Mielelläni sen hänelle kirjoitin ja opetin. Hän puolestaan aikoo opettaa sen kirkossa lapsille, joille hän on opettanut saman laulun jo usealla eri kielellä.

Perjantaiaamuna Mila ajoi minut hostellille, missä opiskelijaporukka on majoittuneena. Minä majoituin myös tänne, sillä lauantaiaamuna lähden heidän kanssaan Belgradiin. Sain ihan oman huoneen, mikä on suoranaista luksusta näissä oloissa. Kymmeneksi menimme paikalliseen erityiskouluun, missä opiskelijat ovat koko viikon tarjonneet oppilaille erilaisia projekteja. Tänään vuorossa oli erilaisia tansseja. Oli  huikean hienoa seurata, miten erityisoppilaat innostuivat tanssimaan ja osa heistä oli uskomattoman nopeita oppimaan askelkuviot. Osa lapsista taas ei millään päässyt kuvioihin mukaan, mutta hekin nauttivat silminnähden, kun saivat siitä huolimatta osallistua. Tämän koulun oppilaat ovat lähinnä oppimisvaikeuksista kärsiviä lapsia, mutta siellä on myös liikunta- ja kehitysvammaisia oppilaita.


Iltapäivä oli vapaata aikaa, joten kävin tutustumassa kaupunkiin. Subotica on pieni, kaunis kaupunki. Tunnissa oli keskusta tutkittu ja eväät huomista varten hankittu. Illalla oli luvassa minulle täysin uusi kokemus. Menimme paikalliseen juutalaisten synagoogaan aloittamaan sapattia yhdessä juutalaisten kanssa. Meitä oli vastassa kipa-päisiä miehiä, jotka ohjasivat meidät synagoogan penkkeihin istumaan. Pojat saivat myös kipat päähänsä ja tytöt ja pojat ohjattiin istumaan eripuolille käytävää. Itse rukoushetki oli erikoinen tilaisuus. Se noudatti jotakin tiettyä kaavaa. Siihen sisältyi Psalmien lukemista (lue puolittain laulamista) ja heprealaisia lauluja. Kaikki tapahtui muutenkin hepreaksi. Yhden lauluista jopa tunnistin ja pystyin hyräilemään mukana. Kiitos siitä Victor Klimenkon, joka on heprealaisia lauluja tehnyt Suomessa tunnetuksi.


Rukoushetken jälkeen meitä suorastaan vaadittiin liittymään mukaan nauttimaan yhdessä viiniä ja leipää. He olisivat ottaneet kieltäytymisen loukkauksena. Niinpä joukossa nekin, jotka ovat absolutisteja, ottivat kiltisti viinimukin ja olivat juovinaan :) Meitä oli lopulta niin paljon, että emme mahtuneet kaikki pöytien ääreen istumaan. Meille, jotka jäimme istumaan tuoleille seinustalle, ei kukaan tarjonnut syötävää. Lopulta oman ryhmämme vetäjä haki pöydästä tarjottimen, jolla oli jotain leivonnaisia, ja tarjosi niitä meille.

Myös aterialla miehet ja naiset istuivat erillään omissa pöydissään.

Osa porukasta oli täysin kypsiä lähtemään ja niinpä ryhmän vetäjä keksi jonkun tekosyyn, jonka varjolla me "seinäruusut" pääsimme liukenemaan paikalta. Minä en kokenut tilannetta mitenkään kurjana, vaan nautin kovasti, kun pääsin näkemään näin läheltä juutalaisten tavan aloittaa sapatti yhdessä.

Subotican kaupungintalo iltavalaistuksessa. Oli muuten livenä aika paljon upeamman näköinen kuin kuvassa.