Sunnuntaina suuntasin rantakadulle, joka on aina sunnuntaisin suljettu liikenteeltä ja siellä on monesti joku tapahtuma. Niin oli nytkin. Rannassa sijaitsevalla aukiolla ja sen ympäristössä oli valtavasti ihmisiä. Siellä oli esiintymislava ja lapsille monenlaisia leikkipaikkoja. Ihmisillä oli päällään t-paidat, joissa luki epanjaksi jotakin perheiden yhtenäisyydestä. Kyseessä oli siis jonkinlainen perhetapahtuma.
Vaeltelin rannasta kohti vanhaa kaupunkia haluten vain kuluttaa aikaa ja nauttia lämmöstä ja auringosta. Toki halusin myös löytää rahanvaihtopaikan ja ruokakaupan sekä paikan, mistä saisi paikallista ruokaa syötäväksi. Kävelykadulta löysin avoinna olevan rahanvaihtopaikan ja lopulta päädyin ruoka- ja vesiostoksille samaiseen jumboon, missä jo aikaisemmin olin käynyt. Ajattelin viedä ostokseni ensin hostelliin ja sitten lähteä etsimään ravintolaa. Matkan varrella huomasin kuitenkin ravintolan, josta sai take away annoksia. Poikkesin sisään katsomaan, mitä heillä oli tarjolla. Henkilökunta ei puhunut englantia, mutta minäpä osasinkin tarvittavat kaksi sanaa espanjaa ja sain ruokaa ilman lihaa - sin carne. :) Annokseen tuli paistettua riisiä, paistettuja keittobanaaneja ja jotakin kastiketta, josta ei ole mitään hajuakaan, mitä siinä oli, mutta hyvää se joka tapauksessa oli.
Näkymää vanhasta kaupungista.
Tyytyväisenä löydöstäni kipitin pikaisesti hostellille nauttimaan lounastani. Ruokaa oli niin paljon, että puolet siitä jäi vielä syömättä. Onneksi oli jääkaappi, johon varastoin loppuannoksen iltaa odottamaan. Pienen ruokalevon jälkeen päätin lähteä vielä etsimään reitin bussiasemalle, jonka sijainnin olin hostellin omistajalta selvittänyt. Hän näytti paikan kartalta. Matkaa oli pari kilometriä, joten se oli aivan kävelymatkan päässä rinkankin kanssa. Kun pääsin paikkaan, missä aseman piti olla, siellä ei ollut mitään asemaan viittaavaa. Hieman hämilläni lähdin tutkimaan lähikatuja - ilman tulosta. Lopulta päätin luovuttaa ja ottaa suosiolla aamulla taksin asemalle. Päätin kävellä takaisin hostellille hieman eri reittiä, mitä olin tullut ja kas kummaa, bussiasema komeili edessäni! Kävin infosta kysymässä aikatauluja ja hintaa. Tyytyväisenä palasin hostelliin lämmittämään ruokaani. Muutamat muut hostellin asukkaat istuskelivat ulkona oluella ja pyysivät liittymään seuraan. Liityin joukkoon ruokani kanssa ja pian minulla oli lautasella oman ruokani lisäksi arena - venezuelalainen maissileipä, joita yksi asukas oli juuri tehnyt. Hämmästyksekseni tuo nuori nainen puhui hieman englantia ja meillä synkkasi heti. Sain kutsun Venezuelaan, jossa hän lupasi toimia oppaanani.
Aamulla pakkasin tavarani, luovutin huoneeni, nostin rinkan selkään ja repun vatsapuolelle ja lähdin kävelemään bussiasemalle. Reilu pari kilometriä kantamusten kanssa oli aika haastava aamujumppa, mutta pääsin kuin pääsinkin asemalle. Kello oli vähän vajaa puoli yksitoista. Ostin lipun ja kuulin bussin lähtevän puolelta (vaikka aikataulun mukaan lähtöajat oli aina tasatunnein). Niinpä pääsin suoraan bussiin, joka oli jo siinä määrin täynnä, että yhtään tuplapenkkiä ei ollut enää vapaana. Niinpä istahdin alas bussin etuosaan hieman vanhemman rouvan viereen, joka oli keskittynyt soittamassa kännykällään jonnekin. Kun hän alkoi puhua puhelimeen, hän puhui englantia ja kuulin hänen olevan matkalla Sosuaan, kuten minäkin. Puhelun jälkeen tervehdin häntä ja totesin, että meillä on sama määränpää. Kysyin, onko hän jäämässä Sosuaan. Hän sanoi menevänsä Cabareteen. Sinne sanoin minäkin olevani matkalla. Hän kysyi, mikä on majapaikkani Cabaretessa. Sanoin, että Gipsy Ranch. Hänen suu loksahti auki ja hän sanoi, että niin hänenkin ja hän oli juuri yrittänyt soittaa emännällemme, joka oli luvannut noutaa hänet Sosuasta, kun vaan tietää mihin aikaan. Hän ei kuitenkaan saanut emäntää kiinni, vaan jätti viestin vastaajaan. Minä puolestani kerroin, että olin ajatellut jatkaa Sosuasta guagualla perille.
Neljän ja puolen tunnin bussimatka vierähti nopeasti. Matkalla tosin tuli nähtyä jotain sellaista, mitä en välttämättä olisi halunnut nähdä. Jossain vaiheessa matkaa bussi pysähtyi. Edessä oli melkoinen ruuhka. Aloimme katsella, onko siellä jokin onnettomuus vai tietyö. Liikenne ohjattiin yhdelle kaistalle. Hitaasti pääsimme etenemään ja jonkin matkan päässä syy selvisi. Toisella kaistalla oli täysin romuttunut auto, jonka ympärillä parveili iso joukko ihmisiä. Kun pääsimme auton romun kohdalle, näimme kuljettajan paikalla ratin yli lyyhistyneen verisen miehen, joka ei voinut olla enää elossa. Tuo näky oli niin lohduton. Jonkun elämä oli juuri päättynyt.
Sosuaan päästyämme bussi jätti meidät päätien varteen, paikkaan jossa yllättäen oli vastassa liuta takseja kyytiä tarjoamassa. Emäntäämme ei näkynyt missään ja meillä oli kaikki matkatavarat mukanamme. Sinnikkäät taksikuskit vakuuttivat, että guaguat eivät huolisi meitä kyytiin sellaisten pakaasien kanssa. Eikä siinä yhtään guaguaa sillä hetkellä näkynytkään. Saimme tingittyä taksin 400 pesoon, eli noin 4 € per nenä. Vähän hassulta tuntui, että olimme juuri matkustaneet bussilla neljä ja puoli tuntia ja makseneet matkasta 380 pesoa. Nyt noin seitsemän kilometrin matkasta piti maksaa enemmän...
Kumpikaan meistä ei tiennyt, mikä meitä perillä todellisuudessa odottaa. Jännityksellä sitä odotimme. Olimme molemmat varanneet samanlaisen huoneen - uusi puinen huone omalla kylppärillä. Perille päästyämme totesimme heti, että olimme tulleet työmaalle... Meidät johdatettiin kapeita rappusia kattotasanteelle, mistä huoneemme löytyivät. Niissä oli yöpynyt vasta yhdet vieraat ennen meitä. Hieman ihmeissämme katselimme, kun kattotasanne oli aivan työn alla. Millään reunalla ei ollut minkäänlaisia kaiteita, ei edes rappusissa. Työmies alkoi rakentaa yhdelle reunalle kaidetta siinä meidän silmien alla. Aloimme katsella, missä se luvattu uima-allas on. Pieni allas näkyi puutarhassa olevan, mutta siinä ei ollut vettä... Oli kuulemma ongelma jonkun putken kanssa, mutta pian allas olisi taas käytössä. Paikan ravintola oli myös remontissa. Joka paikassa oli rakennusmateriaaleja. Hieman tuli sellainen olo, että tämä ei nyt ole ihan sitä mitä odotin. Etenkin, kun lähimmän viiden kilometrin säteellä ei juurikaan ole tarjolla mitään. Ei kauppoja, ei ravintoloita. Mutta paikan omistaja Nathalie ja hänen tyttärensä Cindy osoittautuivat erittäin mukaviksi ja palvelualttiiksi ihmisiksi. He lupasivat valmistaa meille ruokaa kolmesti päivässä, jos haluamme. Mieluusti tartuimme tarjoukseen heti saadaksemme illalla jotain syötävää.
Vielä kun oli valoisaa, halusin käydä katsomassa, millainen ranta ja minimarket lähistöllä on. Matkaseuralaiseni, Joanna, jäi ranchille jalkaansa lepuuttamaan. Totesin läheisen minimarketin nimensä mukaiseksi. Suomalaisen mittapuun mukaan kyseessä oli lähinnä kioski. Jatkoin matkaani kohti rantaa, minne matkaa piti olla reilut puolisen kilometriä linnuntietä. Mäeltä näinkin meren pilkottavan puiden takaa. Rantaa lähestyessä ensin kuului äänet - aaltojen pauhu. Vasta hetken päästä avautui näkymä merelle. Olin myyty! Edessäni oli lähes autio hiekkaranta. Ei ensimmäistäkään hotellia rannalla. Vain muutama pieni surffi-/leijalautakoju siellä täällä puiden siimeksessä. Aurinkovuoteita näkyi vain joku hassu. Muutama ihminen uimassa meressä, muutama leijalautailija ja jokunen rannalla kävelijä. Juuri tätä kaipasin!!! Enää ei rakennustyömaa haitannut. Ranta oli minua varten...
Palattuani ranchille löysin Joannan istuskelemasta alakerran naapuripariskunnan kanssa pihalla. Carol ja miehensä olivat Kanadasta, kuten Joannakin. He ovat olleet ranchilla jo lähes kuukauden, joten he tuntevat hyvin lähiseudun. He ovat myös vuokranneet auton ja lupasivat huomenna meille sightseeingin Cabareteen. Samalla pääsemme isompaan markettiin hakemaan ruokatarvikkeita.
Pimeän laskeuduttua pääsimme Joannan kanssa nauttimaan päivällistä, jonka Nathalie meille valmisti. Tarjolla oli jugaa (lienee jamssi suomeksi) kananmunien ja paistetun juuston kanssa. Olimme käyneet keskustelua siitä, mitä haluaisimme ruuaksi. Meille yritettiin tarjota pastaa, mutta tyrmäsimme ajatuksen ja sanoimme haluavamme paikallista ruokaa. Sitä siis saimme vihdoinkin! Ja minä ainakin tykkäsin kovasti. Eikä hintakaan ollut paha, 150 pesoa, eli 3 €. Toivottavasti jatkossakin saan nauttia näitä paikallisia perusruokia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti