Loputkin muodollisuudet sujuivat lähinnä läpikävellen. Kun pääsin matkatavahihnan luo, ensimmäistäkään laukkua ei vielä ollut tullut. Hihna ei edes pyörinyt. Siinä oli hyvää aikaa käydä hotelli helpotuksessa odotellessa ja vielä takaisin tultuanikaan hihna ei pyörinyt. Pian se kuitenkin käynnistyi ja ei aikaakaan, kun laukkuja alkoi ilmestyä hihnalle. Oma rinkkani tuli nopeasti ja sitten olikin aika lähteä etsimään rahanvaihtopistettä ja taksia hotellille. Olin tehnyt kotiläksyni, eli lukenut matkaoppaasta, että kentällä on virallinen taksipiste, jossa takseilla on kiinteät hinnat. Sinne siis suuntasin ohi kaikkien heti ovella kyytiä tarjonneiden kuskien. Sitä ennen piti kuitenkin saada paikallista valuuttaa. Vaihdoin jäljellä olleet Aussidollarit rupioiksi ja hetkessä huomasin olevani miljonääri. :) Matka hotellille maksoi 100 000 rupiaa eli 7 euroa. Koska kello oli yhdeksän illalla, maksoin mielelläni tuon hinnan parinkymmenen minuutin taksimatkasta enkä alkanut etsiä paikallisia kulkuvälineitä.
Olin varannut kahdeksi ensimmäiseksi yöksi halvan hotellihuoneen Kutalta, joka on Balin vilkkain turistirysä ja sijaitsee aivan lentokentän läheisyydessä. Kaksi yötä aamiaisella pienessä hotellissa maksoi 21 euroa. Matka hotellille vei Kutan keskustan läpi ja sain siinä hyvän kuvan, millainen paikka Kuta on. Tyypillinen turistirysä. Oma hotellini sijaitsi hieman keskustan ulkopuolella, suositulla edullisemmalla majoitusalueella, Poppies 2 kujan sivukujalla. Sivukuja oli niin kapea, että taksi ei sinne voinut ajaa, joten kuski jätti minut Poppies kujalle ja näytti suunnan, minne piti kävellä hotellin löytääkseen. Matkaa ei ollut kuin parisataa metriä. Hotelli oli pienessä pihapiirissä. Respassa oli nuori mies, joka kysyi, onko minulla varaus. Sanoin, että on. Respan aulan nurkassa makasi patjalla toinen mies, jonka kanssa respan mies puhui jotain paikallisella miehellä. Makaava mies kysyi, millaisen huoneen olen varannut. Kaivoin esiin Booking.comin varausvahvistuksen (joka on aivan käsittämättömästä syystä suomeksi!) ja yhdessä yritimme siitä etsiä, mitä olen varannut. Lopulta päädyimme yhteisymmärrykseen, että varaamani huone on perushuone tuulettimella. Nuori mies näytti minulle huoneeni. Huone haisi ummehtuneelle, mikä ei näissä oloissa ole mikään ihme. Muuten huone oli ihan peruskamaa, melkoisen värikäs tosin. Kylpyhuoneen lamppu vaikutti olevan rikki, mutta en jaksanut siitä vielä välittää, ehtisin pyytää lampunvaihtoa seuraavana päivänä. Kylppärin käsisuihku oli suoranaista ylellisyyttä Aussien jälkeen! Ausseissa kun monissa vessoissa oli vain pytty, ei mitään muuta. Ei edes lavuaaria, missä olisi voinut kädet pestä.
Koska kello oli lähes kymmenen ja lounaan jälkeen olin syönyt lennolla vain loput Perthistä ostamani maukkaat kirsikkatomaatit ja pari omenaa, minulla oli nälkä. Onneksi aivan hotellin vieressä oli ravintoloita, joista ensimmäinen oli Kreikkalainen. Pikainen vilkaisu ruokalistaan riitti toteamaan, että se oli minun paikkani. Listalta löytyi kasvismoussaka, joka on aina ollut yksi lemppareistani. Juomaksi tilasin soodaveden. Hitusen olin yllättynyt, kun sain juomani... Sain nimittäin eteeni Fanta-pullon, mutta juoma sen sisällä oli kirkasta. Moussaka ei ollut ihan mitä odotin. Annos oli selkeästi isosta annoksesta osa ja se oli lämmitetty, mutta hitusen huonosti. Ruoka oli haaleaa, mutta sinänsä ihan ok makuista, vaikka ei lähelläkään parasta, mitä olen saanut. Syödessäni viereisessä pöydässä istunut mies maksoi laskunsa lähti. Hetken kuluttua hän kuitenkin palasi takaisin ja kysyi tarjoilijalta, oliko hänen avain jäänyt pöytään. Olihan se jäänyt ja tarjoilija oli sen siitä ottanut talteen. Avaimen saatuaan mies pysähtyi minun kohdalle ja alkoi juttelemaan. Kysyi mistä olen ja mitä teen Balilla. Hän oli puolalainen reikimaster, joka asui Vietnamissa, mutta oli nyt lomalla Balilla. Hän olisi kovasti halunnut jatkaa juttua kanssani, mutta halusi kuitenkin antaa minulle ruokarauhan ja kertoi menevänsä lähellä sijaitsevaan toiseen ravintolaan ja kutsui minut sinne syötyäni. En ollut kovin innokas enää siihen aikaan illasta sosiaaliseen elämään, joten syötyäni hain kaupasta pullon vettä ja vetäydyin hotellille.
Aamulla oli edessä seuraavan kohteen valinta. En halunnut jäädä Kutan vilinään vaan halusin etsiä jotain rauhallisempaa. Mielenkiintoisia kohteita oli tarjolla useita. Gili-saaret kiinnostivat, samoin Ubud ja Balin pohjoisranta. Piti vaan päättää, minne ensin. Päädyin buukkaamaan itselleni luksustason bungalowin Gili Airilta, pienimmältä Gili-saarelta. Seitsemän yötä ilmastoidussa, uudehkossa bungalowissa maksoi n. 120 euroa. Ainoa miinus paikassa oli, että se ei sijaitse ihan rannalla, mutta tällä kertaa päädyin arvostamaan omaa rauhaa enemmän kuin rantaa.
Seuraavaksi piti järjestää kyyti Gilille. Hallituksen ylläpitämä bussifirma, Perama, hoitaa täällä tehokkaasti joukkoliikennettä. Nettisivulta löysin hinnat ja aikataulut. Matka Gili Airille maksaisi 450 000 rupiaa. Nyt piti vain löytää Peraman konttori tai vaihtoehtoisesti ostaa lippu jostain matkatoimistosta. Asiaa pohtiessani edellisenä iltana patjalla makoillut mies tuli paikalle ja kysyi, mitä olen tekemässä. Kerroin, että pitäisi hankkia kyyti Gilille. Hän sanoi, että hän voi sen buukata. Edestakainen matka bussikyyteineen ja laivalippuineen on 600 000 rupiaa. Buukkasin matkan saman tien ja näin yksi homma oli taas hoidettu.
Koska olin lähdössä pienelle saarelle (itä-länsisuunnassa noin 1 km ja pohjois-eteläsuunnassa n. 1,5 km), piti mukaan varata tarpeeksi käteistä, koska saarella sitä ei välttämättä saisi. Niinpä kaivoin jemmasta euroja, jotka olin ottanut mukaan kaiken varalta. Onneksi olin ottanut, sillä nyt niitä tosiaankin tarvittiin luottokorttijupakan takia. Kävelin kaupungille katsellen samalla vaihtokursseja, jotka vaihtelivat melkoisesti. Alimmillaan vaihtokurssi oli vain 14200 kun paras kurssi oli jopa hitusen yli 15000 (tosin tämän paikan löysin vasta, kun olin rahat jo vaihtanut). Kävin rannalla poimimassa yhden geokätkön ennen kuin suuntasin takaisin etsimään tosissani vaihtopaikkaa ja lounastakin piti vähitellen saada. Löysin hyvällä kurssilla vaihtavan paikan yhden pikkukaupan yläkerrasta. Näitä pikkuvaihtopisteitä oli paljon ja olin hyvin tietoinen, että niissä saa olla tarkkana, että saa oikean määrän rahaa. Niinpä laskin tarkasti saamani rahat ja olin tyytyväinen. Paluumatkalla hotellille löysin ravintolan, josta sai nachoannoksia. Sellainen vaikutti hyvältä lounaalta ja sen tilasin. Kun sain ruuan eteeni, en oikein tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa...
Lautasella oli kuusi (!!!) nacholastua ja niiden päällä reilusti avokadotahnaa, salsaa, creme fraichea ja juustoraastetta. Älyttömän hyvää tuo oli, mutta olisi niitä nachoja voinut olla hieman enemmänkin...
Hotellilla jaoin miljoonani kolmeen eri rahapussiin jemmaan. En halunnut kantaa kaikkea mukana kaupungilla, kun sinne vielä uudelleen lähdin. Osan tietysti otin mukaan mahdollisia shoppailuja ja päivällistä varten. Lähtiessäni törmäsin pihalla siihen patjalla makoilleeseen mieheen ja muistin, että vessan lamppu oli rikki. Sanoin asiasta ja mies totesi, että ei se ole rikki, kytkintä pitää vaan lyödä aika voimakkaasti. Hän lähti näyttämään, miten valot saa päälle ja totta tosiaan, kytkin tarvitsi hieman rajumpaa käsittelyä. Kiitin kauniisti ja nauroin. Mies tarjosi lämpimän halin ja pusun poskelle. :D
Aikani kaupungilla kiertelin ja löysin kivat housut itselleni. Täällä saa taas tottua tinkimään hinnoista. Osa kauppiaista pyytää aika härskejä hintoja. Löysin yhden aika kivan mekon, jonka olisin voinut vaikka ostaa. Ensimmäisessä paikassa siitä pyydettiin 110 000 rupiaa. En saanut hintaa putoamaan kuin 100 000 rupiaan, joten jätin mekon ostamatta. Näin saman mekon toisessakin kaupassa, missä myyjä pyysi siitä 280 000 rupiaa! Tinkimisen varaa todellakin on. Kun kerroin, että sama mekko oli luvattu minulle jo 100 000 rupiaan, hänkin lupasi saman tien myydä sen samalla hinnalla. En sitä kuitenkaan ostanut.
Kun palasin illalla hotellille, oli aika pakata kamppeet aamun aikaista lähtöä varten. Minut haettaisiin hotellilta 6.30 - 7 aikaan, joten en halunnut jättää aamuksi mitään ylimääräistä tehtävää. Ennen kuin aloin pakkaamaan, laskin rahani. Rahaa tuntui olevan omituisen vähän. Laskin uudelleen ja sain saman tuloksen. Seuraavaksi muistelin, mihin kaikkeen olen rahaa käyttänyt ja kuinka paljon. Rahaa puuttui 800 000 rupiaa, eli 56 €. Pengoin kaikki kassini ja mahdolliset jemmapaikat läpi, siltä varalta, että olin piilottanut rahat jonnekin, mitä en vain muista. Rahoja ei löytynyt mistään. Olin aivan ymmälläni. En keksinyt mitään muuta mahdollisuutta rahojen katoamiseen, kuin että joku on käynyt huoneessani ja ottanut rahat. Asiaa hetken pähkäiltyäni lähdin respaan, missä oli taas se patjalla makoillut mies. Kerroin kadoinneista rahoista. Ensimmäisenä hän kysyi, missä olin vaihtanut rahani. Kun hän kuuli minun käyttäneen pientä vaihtopistettä, hän oli varma, että rahat oli hävinnyt jo siellä. Mutta minä en ole asiasta lainkaan vakuuttunut, sillä laskin rahat itse ja laitoin ne laskemisen jälkeen suoraan kassiin. Mies vakuutti, että huoneessa ei ole voinut käydä kukaan, jos se on ollut lukittu, sillä sinne ei kuulemma ole toista avainta. Huone oli ollut lukossa aina kun en siellä itse ollut ja tuota avainjuttua en kyllä usko. Aivan varmasti hotellilla on pakko olla jonkunlainen yleisavain, millä pääsee huoneisiin, jos joku onnistuu hukkaamaan avaimensa.
Rahojen kohtalo jäi arvoitukseksi. Harmitti vietävästi ja ennen kaikkea se, että minulla ei ole mitään hajuakaan, mitä rahoille oikeasti tapahtui. Sataprosenttisen varma en pysty olemaan, että rahat vietiin huoneesta, mutta sitä pidän todennäköisimpänä vaihtoehtona. Onneksi kyseessä ei kuitenkaan ollut tuon suurempi summa, vaikka näissä oloissa tuo onkin viikon ruokarahat. Minun budjetti ei tuohon kaadu, etenkin kun juuri sain kuulla, että varaluottokortillani onkin 2000 euron luottoraja.
Yön nukuin levottomasti nähden unia kadonneista rahoista. Kuuden aikaan nousin ylös ja aloin valmistautua lähtöön. Vähän ennen puolta oli respan edessä kyytiäni odottamassa. Koska hakuaika oli venyvä, otin iPadin esiin ja surffailin netissä lukien sähköpostit ja uutiset. Kello tuli seitsemän, eikä kyytiä kuulunut. Muistelin, että taannoin Thaimaassakin kyytiä odotettiin pitkään ja hartaasti, joten en ollut sen kummemmin huolissani. Jos kyyti ei ilmestyisi, olisin edelleen hotellilla, josta olin matkan varannut ja mies, jolta sen olin varannut, nukkui taas patjalla respan lattialla. Tunnin odottelun jälkeen kadulta ilmestyi mies, joka kysyi olenko Merja ja matkalla Gilille. Bussi odotti isomman kadun varressa, se ei mahtunut pikkukujalle. Niinpä nostin rinkan selkään ja muut tavarat käsiin. Täkäläiseen tapaan minua hakemaan tullut mies ei tarjoutunut auttamaan tavaroiden kantamisessa.
Bussissa oli lähinnä turisteja. Sain etupenkin paikan, mistä olin tyytyväinen. Siitä näki hyvin maisemat eikä matkapahoinvointi päässyt yllättämään. Matka satamaan kesti pari tuntia. Liikenne oli vilkasta ja liikennesääntöjä sovellettiin itselle parhaalla tavalla. Liikennevaloissa, kun suoraan vieviä kaistoja oli kaksi, käyttöön otettiin myös kääntyvien kaistat, jos vaikka siten onnistuisi valoissa ohittamaan muutaman edellä olijan. Yksissä valoissa kukaan ei malttanut odottaa valojen vaihtumista vihreäksi, vaan koko jono lähti liikkeelle päin punaisia. Moottoripyöriä on valtavasti ja ne puikkelehtivat autojen välissä mistä vaan pienen raon löytävät.
Satamassa saimme tavaramme ja vaihdoimme maksukuittimme laivalippuihin. Sitten kävelimme laiturille laivaan pääsyä odottamaan. Matkalla oli monenlaisia myyjiä tarjoamassa juomia ja syötävää. Ostin yhdeltä myyjältä rasian valmiiksi pilkottuja ananaksen ja vesimelonin paloja. Aamiaista kun en ollut syönyt. Hedelmät saivat toimittaa sitä virkaa. Laiturilla oli joukko ihmisiä odottamassa laivaan pääsyä. Myyjät yrittivät parhaansa mukaan saada turisteiden rahat siirtymään omiin taskuihinsa. Aurinko paistoi kuumasti, joten varjopaikat olivat hyvin kansoitettuja. Vihdoin pääsimme laivaan. Tai laivoja oli ainakin kolme, joihin väki alkoi siirtyä. Rinkat heitettiin laivojen kannelle. Sisällä oli ilmastoitu tila, jossa oli penkit. Kannellekin sai mennä, mutta siellä ei ollut mitään varjoa, joten pysyin sisällä, koska en ollut levittänyt aurinkorasvoja.
Padangpain satamassa laivan odottelua.
Matka Gili Airille kesti pari tuntia. Meri oli onneksi melko tyyni, joten matkapahoinvointilääkkeen otettuani pystyin jopa katsomaan laivalla näytettävän elokuvan. Ensimmäinen pysähdys oli suurimmalla Gili-saarella, jonne jäi suurin osa matkustajista ja josta tuli laivaan melkoinen määrä uusia matkustajia. Taakseni tuli kolme nuorta naista, jotka puhuivat selvää suomea. En ollut sosiaalisella tuulella, joten jätin tytöt rauhaan. Pian ensimmäisen stopin jälkeen olimmekin minun määränpäässäni, Gili Airilla, joka olisi seuraavan viikon "kotini".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti