Six Waterfalls

Seuraava sunnuntairetkemme oli paljon odotettu Six Waterfalls, joka siis vihdoin, kolmannella yrityksellä, toteutui. Kuten joka sunnuntaiaamu, ensin oli kuitenkin vuorossa campuksen siivous. Tällä kertaa vuorossa oli kaikkien ryhmien yhteinen aamu. Perjantain henkilökuntakokouksessa sovittiin sunnuntaiaamun aikataulu. Seitsemältä töihin, lähtö retkelle 8.30. Silmät sikkaralla kömmin aamulla seitsemältä ulos todetakseni, että siellä ei ollut ketään muuta. Odottelin hetken, mutta ketään ei ilmestynyt paikalle. Kun kerran olin jalkeilla, päätin aloittaa hommat ja lopettaa vastaavasti ennen kuin toiset. Aloin keräämään roskia, kuten jo niin monena aamuna ennenkin. Uskomatonta, miten paljon roskia campukselta joutuu jatkuvasti siivoamaan pois! 

Hyvän tovin olin jo ahertanut, kun Franky vihdoin ilmestyi ulos. Oli ihan pakko kysyä, että olinkohan taas kerran jäänyt jostakin informaatiosta paitsi... Olinhan minä. Muut olivat kuulemma edellisenä iltana yrittäneet kovasti pyytää koko siivousurakan peruuttamista, mihin Franky ei ollut suostunut, mutta oli suostunut siirtämään aloitusajan kahdeksaan ja pyytänyt kysyjiä informoimaan kaikkia muuttuneesta ajasta. Olisihan se ollut ihan kiva nukkua tunti pidempään... Nyt keräilin roskat campukselta, jonka jälkeen nautin kaikessa rauhassa aamiaisen toisten alkaessa ahertaa. Minulla oli myös hyvää aikaa pakkailla evästä ja muuta tarvittavaa rekvisiittaa reissuun mukaan. Tiedossa oli 6-8 tunnin patikointireissu taukoineen, joten evästä ja juotavaa oli syytä varata riittävästi. Tiesin, että viimeiselle putoukselle päästäkseen joutui uimaan pienen pätkän. Niinpä pakkasin tavarani upouuteen drypackiin, jonka Ken oli minulle Hawaijilta ostanut. Eikä se olekaan mikä tahansa drypack vaan se on samalla reppu! Ihan huippu tällaiseen tarkoitukseen ja muutenkin aika paljon mukavampi kantaa kuin perinteinen drypack.

Lähtö ei suinkaan ollut 8.30 vaan vasta kymmenen korvilla olimme vihdoin autossa valmiina lähtöön. Tällä kertaa ahtauduimme vanhaan keltaiseen pikkukuormuriimme, sillä tie perille oli huono ja vaati autolta enemmän maavaraa ja vääntöä. Candicen kanssa saimme sisätilapaikat Frankyn toimiessa kuskina. Jälleen matkasimme tunnin verran ja lopputie olikin tosiaan melkoisen vaativaa. Hyvän kuvan tien kunnosta saa kun miettii, miltä hiekkatie näyttää rankkasateen jälkeen, kun virtaava vesi on tehnyt valtavat urat ja vienyt osan tiestä mennessään. Franky on onneksi tottunut ajamaan näitä teitä, joten pääsimme turvallisesti perille polun alkupisteeseen. Franky kävi maksamassa asiaankuuluvat korvaukset maanomistajalle. Sillä välin osa porukasta oli jo kadonnut metsän siimekseen MAHI:n yhden vapaaehtoistyöläisen johdolla, joka oli aikaisemmin siellä jo ollut ja tiesi näin ollen reitin. Tosin Franky kertoi meille matkalla, että hän on käynyt putouksilla ehkä noin 17 kertaa, joista yli kymmenellä ekalla kerralla oppaan johdolla. Kun hän sitten ensimmäistä kertaa toi porukan paikalle ilman opasta ja toimi itse oppaana, he onnistuivat eksymään...

Itse jäin jälkijoukkoon Frankya odottamaan. Muutenkaan en halunnut pitää mitään kiirettä, sillä halusin kuvata rauhassa enkä suinkaan väsyttää itseäni yrittämällä pysyä nuorison joukossa. Patikoitavaa matkaa ei ollut kuin reilut 2,5 kilometriä suuntaansa, mutta maasto oli erittäin haastavaa. Onneksi oli kuivaa, sillä muutama mäki olisi ollut suorastaan vaarallisen liukas märkänä. Patikoitavasta matkasta varmaankin yli puolet oli jo ennen ensimmäistä putousta. Matkaa tehtiin metsän keskellä kivuten jyrkkiä mäkiä ylös ja alas. Toki onneksi sitä vähän tasaisempaakin oli, ettei siinä ihan itseään joutunut uuvuttamaan. Ensimmäiselle putoukselle päästäkseen piti laskeutua tiukka mäki alas, mutta sen jälkeen olikin palkinto odottamassa: pulahdus raikkaaseen veteen vilvoittelemaan!

Alkumatkaa metsän siimeksessä.
First part of the hike in the woods.

Putous nro 1.
Water fall no 1.

Uimaan!
Let's swim!

Seuraavat kaksi putousta olivat hyvin pian ensimmäisen jälkeen. Matkaa ei ollut kuin ehkä 100 metriä. Koska olin juuri uiskennellut tarpeeksi ensimmäisessä putouksessa, en välittänyt seuraavissa pulahtaa vaan tyydyin kuvaamaan.

Putous nro 2.
Water fall no 2.

Matka ensimmäiseltä putoukselta eteenpäin jatkui joenuomaa pitkin kivillä hypellen/kävellen. Jälleen ei voinut kuin olla kiitollinen, että oli kuivaa, sillä kivet eivät olleet niin liukkaita. Toki jouduimme vähän väliä kahlaamaan myös virrassa ja pohjakivet olivat kyllä liukkaita, joten varovainen sai olla koko ajan. Kamera kaulalla roikkumassa toi vielä oman lisänsä, sillä sitä ei halunnut hajottaa tai kastella. Vaikka kuinka yritti olla varovainen, silti lähes jokainen meistä taisi jossain vaiheessa pyllähtää. Niin minäkin. Varovasti sitä uomaa ylitin ja hyvin matalana kuljin, mutta kun jalka lipeää ja tasapaino pettää, niin minkäs teet. Pudotus ei ollut korkea, eikä siinä edes sattunut ja kamerankin sain pidettyä vedenpinnan yläpuolella. Myöhemmin kyllä kämmenessä, pakarassa ja reidessä komeili hienot mustelmat...

Matka jatkuu.
More hiking.

Franky veisteli matkan aikana viidakkoveitsellään kävelykeppejä kaikille halukkaille. Niille olikin kysyntää liukkailla kivillä kulkiessa.

Putous nro 3.
Waterfall no 3.

Liian varovainen ei voinut olla, joten välillä mentiin lähes nelinkontin virran yli.
You couldn't be too careful so sometimes it was better to almost crawl over the stream.

Jossakin kolmannen ja neljännen putouksen välillä pysähdyimme lounastauolle. Paikassa oli myös sopivan syvä kohta, jossa oli hyvä taas uida ja vilvoitella. Vesi oli niin ihanan vilvoittavaa hikisen vaelluksen lomassa! Melkein tuli mieleen Suomen vedet kesäaikaan, mutta taisi tämä hitusen lämpimämpää silti olla...

Putous nro 4.
Water fall no 4.

Putous nro. 5.
Water fall no 5.

Matkan varrella hieman ihmettelimme, että etujoukot olivat pitäneet melkoista kiirettä, kun emme nähneet heitä lähdön jälkeen enää missään. Päättelimme heidän kiirehtineen viimeiselle putoukselle, jolla on suurin "allas" uimiseen. Siellä kuvittelimme heidän meitä odottavan. Vaan toisin kävi. Minä olin ensimmäisenä viimeisellä putouksella ja siellä ei ollut ketään. Ihmettelin asiaa hiljaa mielessäni ja mietin, miksi ihmeessä he olisivat lähteneet ennen meidän tuloa ja palanneet eri reittiä, etenkin kun se toinen reitti on pelkkää metsävaellusta vielä vaativammassa maastossa. Tyhmältä kuulosti, että toiset haluaisivat odottaa meitä autolla, kun he olisivat voineet odottaa meitä putouksella lillutellen.

Kun toiset alkoivat vähitellen valumaan (uimaan) viimeiselle putoukselle, joku jälkijoukoissa tulleista sanoi, että toisen porukan ensimmäinen oli juuri saapunut paikalle... Mielenkiintoista. Pian kuulimmekin tarinan. He olivat eksyneet! He olivat patikoineet kaksi ylimääräistä tuntia, koska olivat missanneet yhden polun risteyksen ja eivät näin ollen koskaan päätyneet joelle vaan patikoivat metsässä päätyen kyllä lopulta lähes viimeiselle putoukselle, mutta korkealle sen yläpuolelle, mistä ei ole pääsyä alas joelle. Näin ollen he joutuivat palaamaan samaa reittiä takaisin. Viimeinen perille saapuja oli jokseenkin uuvuksissa. Hänen eväänsä ja juomansa olivat meidän ryhmäläisen repussa. Onneksi toiset olivat jakaneet omistaan, mutta väsymys oli joka tapauksessa hyvin havaittavissa.

Uimalla viimeiselle putoukselle.
To reach the last fall you had to swim a short way.

Putous nro 6.
Water fall no 6.

Ystävykset Candice ja minä.
Friends Candice and me.

Viimeinen putous ei suinkaan ollut matkan päätepiste, vaan edessä oli vielä patikointi takaisin samaa reittiä. Osa meistä ensin putoukselle ehtineistä päätti lähteä paluumatkalle ennen muita, jotka olivat juuri vasta viimeiselle putoukselle tulleet. Näin saisimme kävellä rauhassa. Paluumatkalla pistin kameran suosiolla reppuun, ettei tarvinnut enää sitä varoa. Olihan niitä kuvia jo tullut aika monta otettua... Matkan varrella pulahdimme aina välillä vilvoittelemaan ja ensimmäisellä putouksella vietimme hyvän tovin, ennen viimeistä rypistystä takaisin autolle. Nousu ykköseltä takaisin metsän siimekseen oli tosi rankka! Reidet huusi armoa ja sydän hakkasi rinnassa vähintään kahtasataa. Seurueen kuopus, 8-vuotias Ester kiipesi urhoollisesti mäen ylös, mutta pian hänellä alkoi väsy painaa. Äiti-Maureen kantoi välillä Esteriä, mutta tiukkaa teki jo Maureeninkin jaksaminen. Onneksi yksi vapaaehtoistytöistä suorastaan kaappasi Esterin omaan reppuselkäänsä ja Ester selässään kirmasi eteenpäin kuin villivarsa. Toisilla kuntoa ja virtaa riitti! Suuri osa porukasta oli kyllä melkoisen loppu autolle päästyämme. Jaloissa painoi päivän urakka ja olihan sitä seitsemän tuntia reippailua jo takana.

Seuraavina päivinä reidet ja pohkeet muistuttelivat vaellusurakasta, mutta oli se sen arvoista! Ja taatusti, kun seuraavan kerran reissua sinne suunnitellaan, olen mukana!

Nan Madol

Kuten jo useampaan kertaan on tullut todettua, aika kuluu kuin siivillä. Sen huomasi myös meidän aktiviteetteja järjestävä porukka. Kouluvuosi lähestyy uhkaavasti loppuaan ja saarella oli monta monituista näkemisen arvoista paikkaa vielä näkemättä. Niinpä loppukevääksi laadittiin melkoisen tiivis aikataulu viikonlopuille. Joka viikonlopulle tuli retki jonnekin. Kahden kuukauden rypistys alkoi sunnuntairetkellä Nan Madolin raunioille ja Kepirohin vesiputoukselle. 

Tuttuun tapaan väki lastattiin pikkukuormurin lavalle (ja sisälle, kun tähän "uuteen" kuormuriin mahtuu sisäänkin enemmän väkeä). Rauniot ovat jokseenkin saaren kauimmassa kolkassa campukselta katsoen. Matka kesti reilun tunnin. Raunioille pääsee joko veneellä tai lyhyen matkan kävellen ja lopulta kahlaten. Suunnittelimme menevämme veneellä, sillä se oli halvempaa ja nopeampaa. Kyläpäällikkö hoitaa venekuljetuksia. Perillä totesimme, että kyläpäällikkö ei ollut kotona. Franky näki hänen autonsa venerannassa, joten suuntasimme sinne. Rannassa oli muutamia muitakin autoja, mutta ei yhtään venettä. Päätimme odottaa jonkin aikaa, josko päällikkö ilmestyisi paikalle. Hyvän aikaa odottelimme - turhaan. Lopulta päädyimme vaihtoehto b:hen. Hyppäsimme takaisin autoon/lavalle ja lähdimme ajamaan polun päähän. Matkalla maksoimme kolmessa eri paikassa paikallisille asukkaille heidän maidensa läpi kulkemisesta. Maksuja kertyi yhteensä 7 dollaria per nuppi.

Matkalla Nan Madolille.
On the way to Nan Madol.

Auton jätimme parkkiin viimeisen talon pihaan. Siinä pojat innostuivat kokeilemaan paikallista tyttöjen/naisten tapaa laittaa kiinanruusun kukka korvan taakse. Täytyy sanoa, että kovasti pojat kaunistuivat kukkien myötä. :D Sitä vain jäin miettimään, että kun noista kukkahattutädeistä on aina välillä juttua, niin miksi näistä upeista kukkahattusedistä ei koskaan puhuta...

Urijah ja kiinanruusu.
Urijah and hibiskus.

Hyvin hoidettu polku raunioille vei pienen metsän halki. Sillat olivat tällä kertaa (muistoissa vielä Borneon viidakon sillat...) huippukuntoisia. Itse asiassa tämä oli ensimmäinen kerta kun täällä näki jossakin niin hyvin (tai yleensäkään ollenkaan) hoidetun polun. Meidän mukaan lähti yksi paikallinen nainen, joka kuitenkin katosi jonnekin heti kun pääsimme raunioille asti. Viimeiset noin kymmenen metriä raunioille päästäkseen piti kahlata matalassa vedessä. Onneksi oli laskuveden aika, joten vesi oli matalalla. Nousuveden aikaan vettä voi kuulemma olla lähes vyötärölle saakka. Herrasmiehet kantoivat tyttöjä reppuselässä yli.

Kahlaamalla perille - tai reppuselässä.
Last part to the ruins you had to wade - if boys didn't carry you.

Toki oli hienoa päästä näkemään upeat rauniot, mutta matkalla oli suurempikin merkitys... Raunioihin on nimittäin kätketty yksi saaren viidestä geokätköstä ja vihdoin viimein minulla oli mahdollisuus päästä sitä etsimään! Kun muut suuntasivat tutkimaan raunioita, minä kaivoin kännykän esiin ja aloin paikallistaa kätköä. Pian nollapiste löytyikin ja Janeth oli se onnekas, joka kaivoi kätkön muurin suojista esiin. Kyllä taas geokätköilijän sydäntä lämmitti, kun sai pitkästä aikaa raapustaa nimen lokikirjaan! Luulenpa, että kun kesä koittaa ja Suomen kamaralle taas pääsen, tulee muutama geokätkö etsittyä...

Onnelliset kätkönlöytäjät.
Happy geocache finders.

Kätkön loggaamisen jälkeen mekin pääsimme Janethin kanssa tutustumaan raunioihin lähemmin. Löysimme toiset istumasta muurilta. Liityimme joukkoon, mutta kun väki alkoi yksi toisensa jälkeen laskeutua muurin jyrkkää seinämää pitkin alas, me päätimme valita helpomman reitin ja kiersimme toista kautta rantaan.

Franky laskeutumassa muurilta viidakkoveitsi kädessään!
Franky climbing down with machete in his hand!

Näkymä muurilta rantaan.
View from the wall to the shore.

Vähitellen koko porukka kerääntyi rantaan ja osa lähti kahlaamaan seuraavalle saarelle tutkimaan siellä olevia raunioita. Suurin osa jäi istuskelemaan varjoon ja nauttimaan eväitä. Jotkut sukelsivat aaltojen sekaan virkistäytymään.

Hyvä tovi raunioilla vierähti ennen kuin lähdimme vähitellen valumaan takaisin autolle ja vesiputoukselle. Autosta näimme tien vierellä vapaana kulkevia sikoja ja yhden pesueenkin näimme. Pikkupossut olivat niin suloisia. :D Franky kertoi, että tämä on ainoa paikka saarella, missä siat saavat kulkea vapaana, koska täällä ei ole yleistä vesijohtoverkkoa. Ihmisillä on omat kaivot. Hmm... Meikäläisen maalaisjärjellä on kyllä hieman vaikea ymmärtää, miten ihmeessä siat saavat kulkea vapaana kaivojen ympärillä, mutta ei vesijohtoverkkoalueella...

Päivä raunioilla venähti sen verran pitkäksi ja vettäkin alkoi sataa, joten kun pääsimme vesiputoukselle, Janeth, Candice ja minä päätimme jäädä autoon rentoutumaan ja tankkaamaan energiaa. Olin nähnyt putouksen jo kahteenkin kertaan eikä sateessa huvittanut edes lähteä uimaan. Kun putoukselle meno vielä maksaa kolme dollaria, ei into nyt vaan enää riittänyt. Hyödynsimme paikallisen myyntikojun antimia ja sammutimme pahinta nälkäämme kojusta löytämillämme naposteltavilla.

Tuo historia kun ei ole minun suurinta kiinnostuksen kohdetta, niin jätän raunioiden historian kertomisen niille, jotka siitä enemmän tietävät. Joten jos kiinnostaa lukea lisää, täältä löytyy infoa:
http://www.pohnpei-adventure.com/nan-madol/

Runosuoni tukossa

Aina ei tekstiä irtoa. Ei sitten millään. Etenkin kun elämä on ollut hyvin arkista ilman mitään suurta ja ihmeellistä. Tuntuu siltä, että vasta nyt, viiden kuukauden saarella elon jälkeen on se tavallinen arki alkanut.

Vatsatauti ei ihan helpolla hellittänyt. Kun torstaiaamuna olin käynyt lääkärissä, vasta lauantaiaamuna sain annettua näytteen tutkittavaksi. Sen mukaan kaikki oli kunnossa. Ei löytynyt bakteereita, loisia tai muutakaan asiaan kuulumatonta. Mutta kipu oli jäljellä. Makoillessa kipua ei ollut, mutta kun nousin ylös tai yritin istua, kipu alkoi. Niinpä jätin kirkkoreissun suosiolla väliin, kun ajatus kirkonpenkissä makoilusta ei tuntunut hyvältä idealta. Janeth antoi minulle oman asuntonsa avaimet, jos olisin halunnut makoilla siellä ja käyttää nettiä. Oma netti kun ei toiminut... Ajattelin mennä Janetin asuntoon vähän myöhemmin ja katsoa netistä jonkun Bill Hybelsin saarnan, mutta niin vaan nukahdin ja heräsin, kun Janeth jo koputteli ovella ja kyseli avaimiaan.

Maureen oli antanut minulle jo aikaisemmin lääkehiiltä, jota hän itse käyttää lääkkeenä lähes kaikkiin mahdollisiin vaivoihin. En ollut kuitenkaan alkanut sen käyttöä ennen kuin sain näytteen annettua. Heti sen jälkeen aloin juoda hiilivettä. Sunnuntai-iltana huomasin vihdoin, että kipu ei enää iskenytkään, kun nousin ylös. Liekö hiili tehnyt tehtävänsä vai tauti muuten vaan jo halusi hellittää. Niinpä maanantaina palasin taas töihin ja tällä kertaa paluu oli huomattavasti parempi kuin edellinen yritys.

Hiilijuoma.
Charcoal drink.

Töissä saan kuulla mitä kummallisimpia tekosyitä miksi lukuläksyt on lukematta. Järjestäin olen nuo syyt torpannut, mutta sitten tuli vastaan syy, jonka jopa minä hyväksyin. Tokaluokkalainen tyttö ilmoitti, että ei ollut tehnyt kotiharjoituksiaan, koska isä kuoli. Sitten sain erittäin seikkaperäisen selvityksen isän viimeisistä hetkistä. Nuori, vasta vähän yli kolmikymppinen neljän lapsen isä, kuoli sydänkohtaukseen. Kuolema on täällä läsnä hyvin voimakkaasti. Olen ollut saarella viisi kuukautta ja sinä aikana usean oppilaamme, henkilökunnan jäsenen tai seurakuntalaisen isä, äiti tai joku muu lähisukulainen on kuollut. Oppilaat mainitsevat puheissaan myös silloin tällöin kuolleita sisaruksiaan. Vaikuttaa siltä, että täällä kuolemaan suhtaudutaan elämään luonnollisena osana kuuluvana asiana. Vainajalle järjestetään hulppeat hautajaiset (joista kerroin jo aikaisemmassa postauksessa) ja hautajaisten jälkeen muiden elämä jatkuu tavalliseen tapaan.

Taas vaihteeksi on muutaman kerran saanut tuskailla autottomuutta. Yhtenä päivänä meidän piti Janethin kanssa lähteä tekemään ostoksia koululle ja hakemaan minulle juomavettä. Molemmat vanit oli menossa ja Janethilla oli kiire. Joku aika sitten koululle saatiin uusi (käytetty) pikkukuormuri, jota saa ajaa henkilöautokortilla. Franky oli paikalla, kun tuskailimme auton puutetta ja Janeth kysyi, voimmeko ottaa uuden kuormurin. Franky totesi, että mikä ettei, mutta siinä on manuaalivaihteet ja epäili, osaanko käyttää manuaalivaihteita. Hieman pisti hymyilyttämään... Yli 25 vuotta on tullut ajettua (ja paljon), enkä ikinä ole omistanut autoa automaattivaihteilla! Enemmän minua mietitytti auton koko. Lavalla kun on pituutta ihan kiitettävästi ja ikinä ennen en ole minkäänlaista kuormuria ajanut. Niin kauan kun saisi ajaa vain eteenpäin, ei varmaankaan tulisi ongelmia, mutta peruuttaminen ei kauheasti houkutellut. Koska vaihtoehtoja ei ollut, päädyimme lähtemään kuormurilla matkaan. Viimeisenä Franky vielä huikkasi, että aja sitten varovasti, autossa ei ole vakuutuksia...

Alku oli tosi lupaava... Auto oli parkissa huoltohallin edessä - tietysti nokka metsään päin. Totesin pihassa olevan hyvin tilaa peruuttaa. Autoon mennessä huomasin auton alla olevan muutaman vähän isomman kiven, jotka olisi syytä väistää. Niistä ei kovin helposti pääsisi yli, jos sellainen osuisi renkaan alle. Lähdin peruuttamaan ja kohta tunsinkin jonkun vastustavan etenemistä. Otin vähän eteenpäin saadakseni uuden ajolinjan. Uusi yrityskin tökkäsi pian. Peilistä näin Nolin tallustelevan autolle päin. Samalla huomasin pelkääjän puolella ison peltitynnyrin, joka oli päättänyt ilmestyä täysin tyhjästä nojailemaan auton kylkeen... Just joo! Noli katseli huvittuneena yritystäni ja tuli antamaan opastusta, miten pääsen tynnyristä eroon. :) Kun olin saanut auton selville vesille, Noli kysyi epäilevänä, onko minulla tarvittava ajokortti ja osaanko varmasti ajaa kuormuria. Hitaana hämäläisenä ei tullut siinä mieleen todeta (totuudenmukaisesti), että en tiedä, kun en oo ikinä ennen kokeillu...

Miten ihmeessä tuo näyttäkin kuvassa niin pieneltä...
How on earth it looks so small in the photo...

Vielä en voinut huokaista helpotuksesta. Seuraava koitos oli heti edessä. Tie hallilta koulun pihalle on suht kapea ja nyt siinä tien poskessa oli parkissa koulun bussi. Toisella puolella oli kivet estämässä nurmikolle ajamista. Nopealla silmäyksellä totesin, että en mahtuisi bussin ohi, jos kiviä ei siirrettäisi. Janeth ehti tässä vaiheessa jo hätiin ja alkoi tarkkailla kiviä. Kuten jo tiesin, ei siitä ohi mahdu, joten Janeth pääsi heittelemään kiviä sivuun. Kun näistä alkuvaikeuksista oli selvitty, loppu sujuikin ihan kunnialla. Pidin visusti huolen siitä, että en joutunut peruuttamaan yhtään ylimääräistä! Vesipaikan edessä jätin auton tien reunaan ja siitä pääsin jatkamaan eteenpäin. Kaupan pihassa on onneksi niin paljon tilaa, että siinä peruuttaminen ei ollut mikään ongelma. Reissun jälkeen totesin, että ihan väkisin en uudelleen tämän ratin taakse halua.

Toinen uusi autokokemus tuli, kun kaikki koulun autot olivat kuskaamassa lukiolaisia saariretkelle. Tim-pastori oli jättänyt oman autonsa avaimen Janethille, jos jollakulla tulee pakottava tarve päästä kaupungille. Se joku olin sitten minä. Oli perjantai ja vesikanisteri taas tyhjä ja ruokaakin piti viikonlopuksi saada. Samaan aikaan Avalon ja Stephanie olivat kyytiä vailla lääkäriin. Niinpä lähdin viemään tytöt lääkäriin ja hoitamaan omat asiani samalla reissulla. Ja taas vakuuttamattomalla autolla. Etukäteen nautin ajatuksesta ajaa pitkästä aikaa vähän pienemmällä autolla, vaikka tämäkin oli tila-auto. Olihan se muuten ihan kivaa, mutta auto hyytyi pieniinkin mäkiin vaikka kaasu oli pohjassa. Näiden autokokemusten jälkeen koulun omat romupakut tuntuu taas niin mukavilta ajaa!

Yksi syy runosuonen ehtymiseen lienee siinä, että kaikki energia tuolla saralla on viimeisen viikon ajan mennyt raportin laatimiseen. Mvp (mister vice principal) pyysi minua laatimaan raportin työstäni johtokunnalle esitettäväksi ja pohjaksi keskusteluille niiden oppilaiden vanhempien kanssa, jotka ovat vaarassa jäädä luokalleen. Halusin tehdä työni kunnolla ja valmistelin raporttia huolella ajan kanssa. Mvp oli pyytänyt minua palauttamaan raportin maanantaina toimistoajan päättymiseen mennessä. Sunnuntaina olin valmis ja pyysin audienssia, jotta voisimme katsoa yhdessä, haluaako mvp jotain lisää tai muutettavan. Sunnuntaina oli koululla myyjäisiset, joten sovimme tapaavamme illalla viiden ja seitsemän välillä. Odotin toimistossa vartin yli seitsemään saakka, eikä mvp ilmestynyt paikalle. Siinä vaiheessa totesin, että pitäköön tunkkinsa. Jos ei raportti kiinnosta, niin ei väkisin. Myöhään illalla sain sähköpostin, jossa mvp vain totesi, että ei sitten tavattukaan ja sanoi olevansa vapaa palaveriin aamulla 8.15 tai voisin lähettää raportin hänelle sähköpostilla. Aamuhartaudessa totesin, että lähetän raportin, sillä minulla alkoi opetus 8.30.

Lähetin raportin. Vähän myöhemmin sain palautetta. Raportti oli oikein hyvä, MUTTA josko siihen saisi vielä lisättyä sitä ja tätä ja vähän totakin. Listalla oli viisi lisäpyyntöä (alkuperäisessä tehtävänannossa oli niin ikään viisi kohtaa). Uusista pyynnöistä kaksi oli täysin perusteltua ja lupasin ne lisätä. Yksi koski lähinnä raportin laatimistapaa, yksi osoitti sen, että mvp ei ollut lukenut ajatuksella raporttiani ja viimeiseen totesin, että ei muuten ole minun asiani laatia budjettia materiaaleista, joita minun oppilaiden menestykselliseen opettamiseen tarvittaisiin. Alkuperäisen pyynnön perusteella olin laatinut listan päällimmäisistä tarpeista.

Siitäpä sitten mielenkiintoinen soppa syntyikin. Olin kuulemma ymmärtänyt väärin, etteikö budjetointi kuuluisi minulle. Tietysti se kuului minulle, kun kyseessä on MINUN ohjelma ja minulla on täysi valta sen suhteen. Kukaan muu ei tiedä, mitä luokassa tapahtuu ja mitä siellä tarvitaan. Minä olen ainoa, joka pystyn tarvittavat tiedot tarjoamaan. Tätä keskustelua käytiin sähköpostitse ja viestit menivät myös rehtorille. Tuon viestin saatuani olin totaalisesti hämilläni. Jaa, että MINUN ohjelma. Minä kun luulin, että kyseessä on koulun tarjoama ohjelma. Minä kun teen töitä koululle. Olin siis todellakin ymmärtänyt väärin - asemani. Tämän myöskin vastauksessani totesin. Tuota täysin absurdia keskustelua käytiin pitkä ilta sähköpostin välityksellä (vaikka olimme kaikki kolme noin sadan metrin säteellä toisistamme). Olen pitkään jo puhunut opetuksessani tarvitsemistani välineistä ja mvp oli luvannut pyytää ystäviään Jenkeissä huolehtimaan hankinnoista. Olin näyttänyt millaisia kirjoja tarvitsen ja kysynyt, haluaako hän että teen jotain listaa tarpeista. Ei tarvinnut. Nyt yht'äkkiä oltiin tilanteessa, jossa vain minä tiesin, mitä tarpeita luokassa on ja seuraavaksi päiväksi olisi pitänyt olla tarkka lista tarvittavista kirjoista hintoineen! Onneksi meillä on sovitteleva rehtori, joka puuttui peliin ja sai hieman järkeä touhuun.

Tuli tuossa siis jälleen kerran törmättyä oikein kunnolla siihen ongelmaan, että (etenkin Jenkit) puhuvat ummet ja lammet tarkoittamatta pätkän vertaa sitä mitä sanovat ja toisaalta jättävät sanomatta sen, mitä oikeasti tarkoittavat. Yritä siinä sitten ymmärtää, mitä pitäisi tehdä, että tekisi sen mitä minulta pyydetään/odotetaan. Niin turhauttavaa ja hämmentävää! Vaikka voisi luulla, että osaksi kyseessä on kielikysymys, ei se lopulta ole sitä. Jo ennen tätä episodia Ken purki tuntojaan, kun hän totesi, ettei hän ymmärrä ollenkaan englantia, vaikka englanti on hänen äidinkielensä... Ihmiset kun puhuvat yhtä ja tarkoittavat täysin toista. No, ehkäpä seuraavalla kerralla ymmärrän pyytää vääntämään ratakiskosta, mitä toinen oikeasti tarkoittaa.

Lopullinen raporttini ei siis sisältänyt budjettia ja kun sen palautin, se oli kuulemma awesome (erinomainen). Mitähän se sitten oikeasti tarkoitti...? Mitään muuta palautetta ei ole kuulunut. Eikä raporttia edes esitelty johtokunnalle. Siitä oli poimittu vain jokunen irrallinen tieto (ja osittain vielä virheellisesti).

Sunnuntaina oli siis koululla myyjäiset koripallojoukkueiden Jenkkilän matkan kulujen peittämiseksi. Reissu on jo ohi ja joukkueiden piti hoitaa itse varainkeruu, mutta jostain kumman syystä reissun jälkeen ei enää motivaatiota löytynytkään. Jäljellä oli vielä 26 000 dollarin velka matkatoimistoon. Myyjäiset oli ilmoitettu alkavaksi kymmeneltä. Sali ammotti tyhjyyttään tuohon aikaan. Yhtäkään myyntipöytää ei ollut valmiina eikä kukaan ollut mitään edes valmistelemassa. Yhdentoista aikaan oli vielä aivan yhtä hiljaista.

Take away -aterioiden kanat grillissä. Oli muuten kuuma homma miehillä!
Barbecuing chicken for take away -meals. It was a hot job!  

Vasta puolen päivän aikaan alkoi tapahtua. Silti päivä oli melko hiljainen edellisiin myyjäisiin verrattuna, mutta kun lopuksi ilmoitettiin kerätty summa, oli se yllättävän iso, yli 5000 dollaria. Iso osa siitä tosin taisi tulla arpamyynnistä. Arpoja kun oli myyty jo etukäteen ympäri saarta ja täällä arpajaiset tuntuvat olevan aina iso tapahtuma. Voittoja ei ole montaa, mutta ne ovat sitäkin parempia. Tällä kertaa pääpalkinto oli edestakainen lento Guamille ja tavarapalkinnotkin olivat hulppeita. Yhteenkin palkintoon kun kuului esim. upea täyspuinen kaappi, parisängyn päiväpeitto, riisiä, kanaa, paikallisia hameita ja mekkoja.  

Hiljaiselta näytti, vaikka myynti oli jo alkanut.
It was very quiet although sale was already began.